Päivä pitenee

Alkuvuosi on tarjoillut kirkkaita iltoja ja olemme saaneet ihailla niin upeita tähtitaivaita kuin loimuavia revontuliakin. Avaruus tuntuu valtavalta ja itsensä kokee puolestaan hyvin pieneksi miljardien tähtien ja linnunradan alla.

Tämän vuoden upeimmat revontuletkin tuli nähtyä, mutta silloin minulla ei sattunut kameraa matkaan. Kuva on kuitenkin tarkasti mielessä tallessa.

Tammikuun 5. päivä nousi aurinko ensimmäisen kerran täällä Tankavaarassa ja nousin Jorpulipäälle näytöstä tervehtimään. Muutoin on ollut niin kiire töissä, ettei retkille oikein ole ollut aikaa, valitettavasti. Kevättalven parhaat kelit ovat kuitenkin vielä edessäpäin.

Päivä pitenee yhtä nopeasti kuin pimeys alkoi voittaa syksyllä. Tällä hetkellä valoisaa aikaa riittää jo yli kahdeksan tuntia.

Kohta saa valvoa myöhään jos mielii nähdä revontulet ja tähtitaivaan. Muutoin kesää ja kevättä saadaan vielä odottaa. Lunta on nyt ennätysmäärä hetkeen, täällä päin virallinen lukema taitaa olla 120cm ja paikoin tuota on varmasti enemmänkin kinoksissa. Siinä kestää sulaminen ja veikkaan, että lunta on vielä hyvinkin kesäkuussa meillä.

En ole mitenkään talven suurin ystävä. Mikä on ehkä erikoista kun olen valinnut asuinpaikakseni Lapin. Mutta olen selvästi enemmän kesä-ihminen ja talvisin tunnun olevan hieman jumissa ja haluan kyhjöttää lämpimässä peittojen alla koko kauden läpi kunnes päästään mielivuodenaikoihin eli kevääseen ja kesään. Oikeastaan rakastan kaikkea aikaa kun maa on paljaana, satoi tai paistoi.

Mutta ainut asia, jota jään kaipaamaan talvesta on tähtitaivaat. Öisiä taivaita on loputtoman mielenkiintoista valokuvata ja tähtiä sekä tähtikuvioita haluaa vain ihastella. Revontulista vielä puhumattakaan.

Viimeisin revontuliyö oli erikoisen kelmeä ja jopa aavemainen. Onnistuin sen kelmeän värin saamaan tuohon viimeisimpään kuvaan.