Juutuanjoki kuohuu Jäniskosken kohdalla vain kivenheiton päässä Inarin kirkonkylältä. Kosken yli pääsee hienoa riippusiltaa pitkin ja vastarannalla on uuden oloinen iso laavu. Tätä paikkaa pääsee ihailemaan talvellakin ja se on myös esteetön reitti, matkaa parkkipaikalta on vaivaiset puolisen kilometria. Täällä kannattaa poiketa vaikkapa jaloittelemaan mikäli on ajamassa nelostietä pitkin!
Jäniskosken silta tulee pidemmän Juutuan polun varrella 500 metrin kuluttua parkkipaikalta. Tässä Luontoon.fi sivuston esittelyt alueen ulkoulureiteistä.
Kuohut koskessa olivat vaikuttavat myös näin marraskuussa. Keväällä mahtaa olla komeat myös. Kaamoksen kynnyksellä taivas oli värjäytynyt kauniisti violetin eri sävyihin, mutta vielä emme tälle talvea lunta ole saaneet. Reitti olikin jäisen liukas vaikka muutoin leveä ja helppokulkuinen.
Joen rantakivet olivat saaneet hauskat jäähatut ja muita kauniita jäämuodostelmia oli muodostunut kivikkoon.
Tästä jatkui retkeilyreitit pidemmällekin Inarin ulkoilualueelle ja patikoida voi monen mittaisia reittejä. Otsamo-tunturi näkyi häämöttävän korkeimpana puuttomana lakena maisemassa ja sinne voisikin tehdä joskus retken!
Keskellä Inarijärven tiettömiä maastoja sijaitsee pieni puinen vanha kirkko noin kymmenen kilometrin päässä Inarin keskustasta. Kyseessä on Pielpajärven erämaakirkko, joka on yksi Ylä-Lapin vanhimmista rakennuksista.
Sain isäni vieraaksi tänne Lappiin ja lähdettiin retkelle Inariin etsimään kyseistä kirkkoa. Reitti Pielpajärven erämaakirkolle lähtee Saamelaismuseo Siidan takaa kääntyvän tien varresta. Tältä tieltä on suuntaansa noin 4,5 kilometrin matka. Vaihtoehtoisesti kesäisin voi hypätä pois Inarijärven risteilylautasta Pielpavuonossa, jossa lautta pysähtyy pyydettäessä ja taittaa reilun kahden kilometrin matkan. Talvella kirkolle pääsee talvireittiä pitkin.
Inarijärven risteilystä ja vierailusta Ukonkivelle voit lukea täällä.
Kuva: Mauno Ryytty
Ympäristö metsissä on kivikkoinen, mutta maisemat ainutlaatuisen kauniita. Pienet metsäjärvet ja kivien lomassa soliseva vesi kutsuvat pysähtymään ja nauttimaan luonnon kauneudesta. Kiviä oli aivan loputtomasti ja jotkut niistä valtavia jättiläismäisiä siirtolohkareita, joiden juurella lymyili mielenkiintoisen näköisiä luolia.
Ihastuin Inarijärven maisemiin niin kovasti, että tahdon tulla samalle polulle vielä uudestaan ihastelemaan luontoa ja vesistöjä. Vesi on täällä ihan uskomattoman kirkasta enkä malta odottaa ensi kesää, että voi käydä pulahtamassa näissä vesissä.
Kuva: Mauno RyyttyKuva: Mauno Ryytty
Nelisen kilometriä kuljettua tulimme vanhan tuvan pihaan, jonka takana häämötti peltoaukeama, joka tuntui erikoiselta näyltä erämaan keskellä. Melkein odotti näkevänsä jonkinlaisen tien maisemassa, mutta paikka todella on keskellä ei mitään. Aluetta ympäröi tunturikoivikko ja rannasta aukesi maisema Isolle Pielpajärvelle, joka liplatti tuulessa kylmän näköisenä.
Hyvin kivisen pellon toisella laidalla näkyi pikkuruinen punertava rakennus, joka osoittautui etsimäksemme erämaakirkoksi. Kirkko oli piskuinen, mutta kaunis puurakennus. Vilkuilin ympärille etsien hautausmaata kirkon ympäristöstä, mutta sitä ei ollut. Myöhemmin selvisi, että aikoinaan vainajat oli totuttu hautaamaan saariin Inarissa ja kirkko toimitti jumalanpalvelusten virkaa.
Puinen kirkko on rakennettu vuonna 1760 entisen 1600 -luvulla tehdyn paikalleen lahonneen kirkon tilalle. Pielpäjärvi toimi muinoin talvikylänä inarilaisille ja oli kaupankäynnin ja markkinoiden keskittymä. Ilmeisesti nykyäänkin kirkko on vielä toiminnassa satunnaisin jumalanpalveluksin sekä hääkirkkona.
Kuva: Mauno Ryytty
Vaikka ruska on jo suurelta osin ohi täällä Lapissa oli metsässä hyvin kaunista. Aamun ohut kuura suli nopeaan, mutta alkumatkasta etenkin oli hienon näköistä kun aurinkokin näyttäytyi pilviverhon takaa. Talven tuloon ei ole enää pitkälti.
Nattaset kohoavat tunnistettavina terävähuippuisina tuntureina Sompion Luonnonpuistossa ja näkyvät Urho Kekkosen kansallispuistoon useallekin kukkulalle etenkin Saariselän alueella. Näinpä ne myös pikkuruisina siluetteina Hammastunturin erämaassakin reissullani Ivalojoen Kultalaan.
Löysin jokunen aika sitten uuden paikan, ja tällä kertaa Nattaset näkyivätkin aivan läheltä. Minulle selvisi myös tälle näköalapaikalle noustuani, että Pyhä-Nattanen ei olekaan ainut paikka, jossa voi ihastella toori-kivimuodostelmia!
Kävimme Rinkkaputki -blogista tutun Annen ja Möykky-koiran kanssa syksyllä tutustumassa muuan vaaraan, joka nelostiellekin paikoin näkyy Vuotson kylän kohdilla ja mielessä on aiemminkin käynyt tehdä retki tutkimaan paikkaa.
Riestovaara on mastohuippuinen melko korkea vaara Vuotson kylässä. Kylän keskustan eteläpuolelta lähtee Riestonvaarantie, joka johtaa oikeaan suuntaan. Tieltä kääntyy vaaran huipulle nouseva huoltotie, jonka alkupäässä on puomi, joka tosin on ollut jo pitkän aikaa ylhäällä mahdollistaen kulun. Talvella tietä ei taideta aurata, joten silloin edessä on jyrkkä nousu lumikengillä.
Maisemat avautuivat upeina seuraavalle Pahtavaaralle, jonka laella näytti pönöttävän myös jonkinlaisia kivipatsaita. Kartasta tutkailtuna näyttää tuonne seuraavalle vaaralle kulkevan polku, ja tuo paikka pitää ehdottomasti myös käydä tarkistamassa.
Nattaset näyttäytyivät koillisessa lähempänä kuin olen niitä koskaan maisemasta saanut ihailla. Ne olivat myös aivan eri muotoisia kun niitä katsoi ikään kuin ”väärältä” puolen. Erikoisuutena Riestovaaralla oli Pyhä-Nattaselta tutut toorit, eli kummalliset kivimuodostelmat, jotka täällä Riestovaaralla olivat paljon kesyttömämmän ja villimmän näköisiä.
Syksyinen maa oli täynnä herkullisia marjoja, joita popsittiin evästauolla ja ihailtiin samalla avautuvaa maisemaa. Meillä oli upea ilta, kun auringonlasku näytti kaikki hienot värinsä.
Mielessä kävi, että tämä Riestovaara voisi olla upea paikka ihailla revontulia, sillä maisema avautuu hienosti juurikin pohjoiseen. Talvella täytyy ottaa huomioon iso masto ja sieltä mahdollisesti putoava jää, mutta revontulikausihan alkaa jo hyvinkin syyskuussa, jolloin on vielä aikaa kunnon talveen.
Syyskuinen päivä vei minut ystäväni kanssa pienelle road-tripille ympäri pohjoisinta Lappia. Ajoimme Kaamasesta Karigasniemelle, siitä Tenojokivartta myöten Utsjoelle ja sieltä Nelostietä takaisin Tankavaaraan.
Karigasniemen ja Utsjoen välillä kohoaa jyrkkärinteinen ja mastohuippuinen Ailigastunturi Nuvvuksen kylän vartijana. Verryttelimme jalkojamme ajomatkasta tekemällä päiväretken ruskan väreissä kylpevälle pyhälle tunturille.
Ailigastuntureita on Lapissa kolme, ja kaikki sijaitsevat Utsjoen kunnassa Tenojoen varrella. Ensimmäinen ja suurin Ailigastunturi kohoaa Karigasniemellä, keskikokoinen ja meidän retkemme kohde sijaitsee Nuvvuksen kylässä ja kohoaa 535 metriin. Viimeinen ja pienin Ailigastuntureista on Utsjoen kirkonkylällä tunnusmerkkinä. Ailigas tarkoittanee saamenkielessä pyhää tai tietyn muotoista pyöreälakista tunturia.
Nuvvus-Ailigas on suhteellisen helppo päiväretkikohde, joskin kilometrejä kertyy Nuvvuksen kylästä huipulle ja takaisin noin 12. Autolla pääsee ajamaan muutaman ensimmäisen nousukilometrin poroaidalle, josta kivistä mönkijäuraa seuraamalla ei voi eksyä.
Nousu palkitsee jälleen kerran kiipeäjän. Matkan varrella voi ihastella upeaa maisemaa Paistunturin erämaahan ja huipulta avautuva näköala Tenojokilaaksoon on uskomaton. Myös Norjan vuoret näkyvät maisemassa.
Meille sattui erinomainen syksyinen sää retkellemme. Puhaltava tuuli tunturissa oli kylmää, mutta aurinko lämmitti vielä mukavasti suojaisissa paikoissa. Mustikat alkavat olla jo ohi tältä erää, mutta popsin tunturissa erityisen meheviä variksenmarjoja ja puolukatkin olivat jo paikoin isoja ja maukkaita.
Karigasniemi-Utsjoki väliä ei turhaan sanota suomen kauneimmaksi tieksi, reitti oli upea kerta kaikkiaan ja nousu Nuvvus-Ailiggaalle kruunasi koko retken. Ruska on nyt parhaimmillaan, mutta jo näkee kuinka nopeasti se on ohi ja tunturikoivut jo pudottavat lehtiään. Tätä kirjoittaessa on ensilumi satanut Tankavaarassa ja yöt ovat jo hyvinkin pakkasella. Talvi tekee tuloaan.
Teimme viikonloppuretken kämppikseni Annen (Rinkkaputki.com) kanssa naapurissa sijaitsevalle Hammastunturin erämaa-alueelle ja Lapin kultahistorian yhdelle merkittävimmistä paikoista: Kultalan Kruunun Stationille eli Ivalojoen Kultalalle. Paikasta on niin paljon kerrottavaa, että tästä vaelluskertomuksesta tuli melko pitkä eli ota vaikka kahvia ynnä muuta ja tervetuloa lukemaan!
Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistojen välissä tunturien ja metsien peittämällä alueella. Aikoinaan se oli yksi Suomen laajimmista tiettömistä kairoista ja nykyiselläänkin Kultala on saavutettavissa joko lihasvoimin patikoimalla, tai venekyydillä Ivalojokea pitkin. Patikkareitti Pahaojan parkkipaikalta on noin 12 kilometriä pitkä.
Reitti voi kuulostaa helpolta ja lyhyeltä päiväretkeltä ja kartasta katsomalla se menee kutakuinkin suoraan Pahaojalta länteen. Maaston muotoja maastokartasta tutkailemalla voi odottaa ylä- ja alamäkiä, mutta todellisuus yllätti ja vaellus oli haastava.
Nousuja ja laskuja, riippusiltoja ja jokia. Reitti on haastava, mutta palkitseva
Matka alkaa Pahaojalta, johon voi autolla ajaa 4-tieltä kääntyen länteen ensin Kutturaa kohden ja Kutturantieltä pienen ja sympaattisen kämppäkahvilan kohdalta oikealle Sotaojantielle.
Kuoppaista hiekkatietä Kutturan kahvilalta saa ajaa vielä hyvän matkaa, kunnes tie päättyy parkkipaikalle, josta alkaa Ivalojoen Kultalan reitti.
Parkkipaikalta kävellään noin kilometrin verran Pahaojan autiotuvalle sekä ensimmäiselle joenylityspaikalle, jossa joki ylitetään näppärästi riippusiltaa myöten. Pian noustaan kivikkoista polkua pitkin vaaran laelle ja metsäinen matka alkaa kohti erämaata.
Alkukesän vehreys oli käsinkosketeltavissa tunturikoivujen siimeksessä ja aurinkoisessa säässä retki alkoi iloisilla mielin.
Metsäistä maisemaa riittää noin puolet matkasta välillä ylitellen tunturipuroja ja kosteikkoja, välillä kulkien kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa polkua pitkin. Noin kuuden kilometrin jälkeen maisema hieman avartuu suon reunassa ja suon takana näkeekin yksinäisen paljaspäisen tunturin. Kengät joutuvat tässä vaiheessa viimeistään koetukselle kun polku kulkee osittain märän suon läpi.
Pian tulee vastaan Patatunturi ja hieno näköalapaikka tunturin päällä, jonne kannattaa poiketa vajaan kilometrin mittainen kiertoreitti. Varsinaisella reitillä tämä poikkeava polku näköalapaikalle on hyvin selkeästi viitoitettu. Sen verran korkealle näköalapaikka nousee, että Nattas-tunturitkin näkyivät horisontista. Jälleen kerran pääsin ne näkemään, nyt hieman eri suunnasta!
Patatunturin jälkeen kuljetaan taas metsän keskellä ja polku alkaa jonkin ajan kuluttua laskeutua jyrkästi alas kuruun, jossa virtaa joki taikka puro ja sen varrella on ihastuttava nuotiopaikka. Joen yli on aseteltu lankku helpottamaan kulkua, mutta minun oli paluumatkalla koitettava myös kahlata vedessä ja kylmäähän se tietysti oli! Pidimme tässä sekä mennessä, että tullessa ruokatauon.
Paluumatkalla ystävämme tulivat vastaan kun he olivat samaan kohteeseen retkellä. Vaihdoimme kuulumisia ja kertasimme miten hieno Patatunturin näköalapaikka oli ollut. Kerroimme toisille, mitä edessä vielä odottaa ja Anne jätti muutamia varusteita Heikin matkaan tulevaksi yöksi.
Kuva: Heikki Sulander. Pääsin kuvaan joen ylityksen jälkeen. Ilmekin kertoo, että kylmää oli!
Lepopaikalta joen varrella noustaan taas ylämäkeen vaaran päälle, joskin ihan mukavan loivaa mäkeä. Metsikköisen vaaran ylityksen jälkeen alkaa retken päätepiste lähestyä ja edessämme avautuu henkeäsalpaava maisema yli Ivalojoen. Jyrkät rappuset laskeutuvat kallion huipulta alas joelle.
Hienoin ja pelottavin joen ylitys oli itse Ivalojoki kun edessä oli pitkä ja korkealla roikkuva riippusilta. Näin korkeanpaikankammoiselle oli melkoinen suoritus kävellä sen yli, silta kun on sen verran leveä, ettei käsillä voinut pitää mistään kiinni. Sinänsä silta oli lujaa tekoa ja vankka, mutta lautojen läpi näkyvä ja korvissa pauhaava koski teki tehtävänsä ja allekirjoittanutta huimasi ja vähän oksettikin.
Ivalojoen ylityksen jälkeen saavutaan Kultalan pihapiiriin, joka kohoaa rakennuksineen upean näköisenä rinteessä.
Kaiken kaikkiaan reitti on haasteellinen, mutta menosuuntaan helppokulkuisempi. Takaisin tultaessa on heti alkuun edessä pitkät rappusen Ivalojoelta Patavaaraan päälle, laskeutuminen kuruun ja sitten erittäin jyrkkä nousu Kuusikko-Patatunturille. Suurinosa reittiä kulkee ylhäällä vaarojen päällä tasaista polkua, mutta välille osuvat kivikkoisemmat kohdat, märät kosteikot ja muutamat todella jyrkät nousut tekevät matkasta haasteellisen. Toki 12 kilometriäkin on jo ihan hyvä määrä saada jalat väsyneiksi.
Ivalojoen Kultala keskellä erämaata oli aikoinaan vilkas kyläkeskittymä
Ivalojoen Kultala oli Lapin kultaryntäyksen aikaan 1870 -luvulla suuri kyläkeskittymä satoine asukkaineen ja kullankaivajineen. Kullankaivajia oli tuolloin yhtä paljon kuin inarilaisia yhteensä. Suuret määrät ihmisiä, kullankaivajia, virkamiehiä ja muuta porukkaa tulivat paikalle satojen kilometrienkin päästä kävellen, hiihtäen tai vesiteitse.
Kun kultaesiintymät löydettiin ja huomattiin, etteivät määrät ole mitään vähäisiä valtio rakennutti Kultalan Kruunun Stationin valvomaan kullankaivuuta ja kauppaa.
Kultalan asemapiirros vuodelta 1874, GTK:n arkisto. Lähde: Kultahippu.fi
Nykyisin Ivalojoen Kultala kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin ja sen rakennukset ovat suojelukohteita. Museorakennuksiin on vapaa pääsy kaikkina kellonaikoina kunhan muistaa kunnioittaa vanhoja perintökohteita, yöpyminen ja tulenteko niissä on kielletty.
Alkuperäisiä rakennuksia ovat Kultalan pääkartano, viereinen aitta sekä sauna ja uudelleen rakennettuja väentupa ja leipomo.
Pihapiirissä sijaitsee museorakennusten lisäksi autio-, vuokra- ja varaustupa sekä huussi, joten leiriytyminen on mahdollista ja sallittua. Myös muutama nuotiopaikka löytyy. Meillä oli teltta matkassa varmuiden vuoksi, mutta kahdeksanpaikkaiseen autiotupaan mahtui kuitenkin nukkumaan hyvin.
Meidän lisäksemme paikalla oli pari seuruetta, jotka kaikki olivat tulleet Kultalalle jokea pitkin Kutturan kylästä. Kertoman mukaan joki oli opettavainen ja palkitseva, useampi oli joutunut matkan aikana uimaan. Toiset sanoivat, ettei maisemia kerennyt juuri katsoa kun sai keskittyä melontaan ja joen tempuista selviämiseen. Täytyy sanoa, että kartan mukaan eräskin kohta jokea kun on nimetty Surmankönkääksi ei se herätä minussa ainakaan rohkeutta jokea kohtaan.
Kilpailija Päähkänäkallion näköalapaikalle?
Yksi vaellusretken kohokohdista oli näköalapaikka juuri ennen Ivalojoen ylittävää riippusiltaa. Kallion päältä avautuva maisema Ivalojoelle on kerrassaan upea ja mieleen tuli Oulangan kansallispuistossa monien valokuvaajien suosima Päähkänäkallion näköalapaikka. Erona tosin on se, että tänne ei autolla pääse aivan viereen ja vaivaa saa hieman nähdä kokeakseen upean henkeäsalpaavan näyn!
Meidän matkaan lähtö hieman venyi, mutta toisaalta saimme kokea Ivalojoen näköalapaikan yöttömän yön ilta-auringossa ja maisema palkitsi myöhäisen vaeltajan. Piti minunkin päästä kuvaan tässä maisemassa ja Anne ottikin alapuolella olevan kuvan minusta ihailemassa jokea.
