Teimme viikonloppuretken kämppikseni Annen (Rinkkaputki.com) kanssa naapurissa sijaitsevalle Hammastunturin erämaa-alueelle ja Lapin kultahistorian yhdelle merkittävimmistä paikoista: Kultalan Kruunun Stationille eli Ivalojoen Kultalalle. Paikasta on niin paljon kerrottavaa, että tästä vaelluskertomuksesta tuli melko pitkä eli ota vaikka kahvia ynnä muuta ja tervetuloa lukemaan!
Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistojen välissä tunturien ja metsien peittämällä alueella. Aikoinaan se oli yksi Suomen laajimmista tiettömistä kairoista ja nykyiselläänkin Kultala on saavutettavissa joko lihasvoimin patikoimalla, tai venekyydillä Ivalojokea pitkin. Patikkareitti Pahaojan parkkipaikalta on noin 12 kilometriä pitkä.
Reitti voi kuulostaa helpolta ja lyhyeltä päiväretkeltä ja kartasta katsomalla se menee kutakuinkin suoraan Pahaojalta länteen. Maaston muotoja maastokartasta tutkailemalla voi odottaa ylä- ja alamäkiä, mutta todellisuus yllätti ja vaellus oli haastava.
Nousuja ja laskuja, riippusiltoja ja jokia. Reitti on haastava, mutta palkitseva
Matka alkaa Pahaojalta, johon voi autolla ajaa 4-tieltä kääntyen länteen ensin Kutturaa kohden ja Kutturantieltä pienen ja sympaattisen kämppäkahvilan kohdalta oikealle Sotaojantielle.
Kuoppaista hiekkatietä Kutturan kahvilalta saa ajaa vielä hyvän matkaa, kunnes tie päättyy parkkipaikalle, josta alkaa Ivalojoen Kultalan reitti.
Parkkipaikalta kävellään noin kilometrin verran Pahaojan autiotuvalle sekä ensimmäiselle joenylityspaikalle, jossa joki ylitetään näppärästi riippusiltaa myöten. Pian noustaan kivikkoista polkua pitkin vaaran laelle ja metsäinen matka alkaa kohti erämaata.
Alkukesän vehreys oli käsinkosketeltavissa tunturikoivujen siimeksessä ja aurinkoisessa säässä retki alkoi iloisilla mielin.
Metsäistä maisemaa riittää noin puolet matkasta välillä ylitellen tunturipuroja ja kosteikkoja, välillä kulkien kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa polkua pitkin. Noin kuuden kilometrin jälkeen maisema hieman avartuu suon reunassa ja suon takana näkeekin yksinäisen paljaspäisen tunturin. Kengät joutuvat tässä vaiheessa viimeistään koetukselle kun polku kulkee osittain märän suon läpi.
Pian tulee vastaan Patatunturi ja hieno näköalapaikka tunturin päällä, jonne kannattaa poiketa vajaan kilometrin mittainen kiertoreitti. Varsinaisella reitillä tämä poikkeava polku näköalapaikalle on hyvin selkeästi viitoitettu. Sen verran korkealle näköalapaikka nousee, että Nattas-tunturitkin näkyivät horisontista. Jälleen kerran pääsin ne näkemään, nyt hieman eri suunnasta!
Patatunturin jälkeen kuljetaan taas metsän keskellä ja polku alkaa jonkin ajan kuluttua laskeutua jyrkästi alas kuruun, jossa virtaa joki taikka puro ja sen varrella on ihastuttava nuotiopaikka. Joen yli on aseteltu lankku helpottamaan kulkua, mutta minun oli paluumatkalla koitettava myös kahlata vedessä ja kylmäähän se tietysti oli! Pidimme tässä sekä mennessä, että tullessa ruokatauon.
Paluumatkalla ystävämme tulivat vastaan kun he olivat samaan kohteeseen retkellä. Vaihdoimme kuulumisia ja kertasimme miten hieno Patatunturin näköalapaikka oli ollut. Kerroimme toisille, mitä edessä vielä odottaa ja Anne jätti muutamia varusteita Heikin matkaan tulevaksi yöksi.
Lepopaikalta joen varrella noustaan taas ylämäkeen vaaran päälle, joskin ihan mukavan loivaa mäkeä. Metsikköisen vaaran ylityksen jälkeen alkaa retken päätepiste lähestyä ja edessämme avautuu henkeäsalpaava maisema yli Ivalojoen. Jyrkät rappuset laskeutuvat kallion huipulta alas joelle.
Hienoin ja pelottavin joen ylitys oli itse Ivalojoki kun edessä oli pitkä ja korkealla roikkuva riippusilta. Näin korkeanpaikankammoiselle oli melkoinen suoritus kävellä sen yli, silta kun on sen verran leveä, ettei käsillä voinut pitää mistään kiinni. Sinänsä silta oli lujaa tekoa ja vankka, mutta lautojen läpi näkyvä ja korvissa pauhaava koski teki tehtävänsä ja allekirjoittanutta huimasi ja vähän oksettikin.
Ivalojoen ylityksen jälkeen saavutaan Kultalan pihapiiriin, joka kohoaa rakennuksineen upean näköisenä rinteessä.
Kaiken kaikkiaan reitti on haasteellinen, mutta menosuuntaan helppokulkuisempi. Takaisin tultaessa on heti alkuun edessä pitkät rappusen Ivalojoelta Patavaaraan päälle, laskeutuminen kuruun ja sitten erittäin jyrkkä nousu Kuusikko-Patatunturille. Suurinosa reittiä kulkee ylhäällä vaarojen päällä tasaista polkua, mutta välille osuvat kivikkoisemmat kohdat, märät kosteikot ja muutamat todella jyrkät nousut tekevät matkasta haasteellisen. Toki 12 kilometriäkin on jo ihan hyvä määrä saada jalat väsyneiksi.
Ivalojoen Kultala keskellä erämaata oli aikoinaan vilkas kyläkeskittymä
Ivalojoen Kultala oli Lapin kultaryntäyksen aikaan 1870 -luvulla suuri kyläkeskittymä satoine asukkaineen ja kullankaivajineen. Kullankaivajia oli tuolloin yhtä paljon kuin inarilaisia yhteensä. Suuret määrät ihmisiä, kullankaivajia, virkamiehiä ja muuta porukkaa tulivat paikalle satojen kilometrienkin päästä kävellen, hiihtäen tai vesiteitse.
Kun kultaesiintymät löydettiin ja huomattiin, etteivät määrät ole mitään vähäisiä valtio rakennutti Kultalan Kruunun Stationin valvomaan kullankaivuuta ja kauppaa.
Nykyisin Ivalojoen Kultala kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin ja sen rakennukset ovat suojelukohteita. Museorakennuksiin on vapaa pääsy kaikkina kellonaikoina kunhan muistaa kunnioittaa vanhoja perintökohteita, yöpyminen ja tulenteko niissä on kielletty.
Alkuperäisiä rakennuksia ovat Kultalan pääkartano, viereinen aitta sekä sauna ja uudelleen rakennettuja väentupa ja leipomo.
Pihapiirissä sijaitsee museorakennusten lisäksi autio-, vuokra- ja varaustupa sekä huussi, joten leiriytyminen on mahdollista ja sallittua. Myös muutama nuotiopaikka löytyy. Meillä oli teltta matkassa varmuiden vuoksi, mutta kahdeksanpaikkaiseen autiotupaan mahtui kuitenkin nukkumaan hyvin.
Meidän lisäksemme paikalla oli pari seuruetta, jotka kaikki olivat tulleet Kultalalle jokea pitkin Kutturan kylästä. Kertoman mukaan joki oli opettavainen ja palkitseva, useampi oli joutunut matkan aikana uimaan. Toiset sanoivat, ettei maisemia kerennyt juuri katsoa kun sai keskittyä melontaan ja joen tempuista selviämiseen. Täytyy sanoa, että kartan mukaan eräskin kohta jokea kun on nimetty Surmankönkääksi ei se herätä minussa ainakaan rohkeutta jokea kohtaan.
Kilpailija Päähkänäkallion näköalapaikalle?
Yksi vaellusretken kohokohdista oli näköalapaikka juuri ennen Ivalojoen ylittävää riippusiltaa. Kallion päältä avautuva maisema Ivalojoelle on kerrassaan upea ja mieleen tuli Oulangan kansallispuistossa monien valokuvaajien suosima Päähkänäkallion näköalapaikka. Erona tosin on se, että tänne ei autolla pääse aivan viereen ja vaivaa saa hieman nähdä kokeakseen upean henkeäsalpaavan näyn!
Meidän matkaan lähtö hieman venyi, mutta toisaalta saimme kokea Ivalojoen näköalapaikan yöttömän yön ilta-auringossa ja maisema palkitsi myöhäisen vaeltajan. Piti minunkin päästä kuvaan tässä maisemassa ja Anne ottikin alapuolella olevan kuvan minusta ihailemassa jokea.
