Nattaset kohoavat tunnistettavina terävähuippuisina tuntureina Sompion Luonnonpuistossa ja näkyvät Urho Kekkosen kansallispuistoon useallekin kukkulalle etenkin Saariselän alueella. Näinpä ne myös pikkuruisina siluetteina Hammastunturin erämaassakin reissullani Ivalojoen Kultalaan.
Löysin jokunen aika sitten uuden paikan, ja tällä kertaa Nattaset näkyivätkin aivan läheltä. Minulle selvisi myös tälle näköalapaikalle noustuani, että Pyhä-Nattanen ei olekaan ainut paikka, jossa voi ihastella toori-kivimuodostelmia!
Kävimme Rinkkaputki -blogista tutun Annen ja Möykky-koiran kanssa syksyllä tutustumassa muuan vaaraan, joka nelostiellekin paikoin näkyy Vuotson kylän kohdilla ja mielessä on aiemminkin käynyt tehdä retki tutkimaan paikkaa.
Riestovaara on mastohuippuinen melko korkea vaara Vuotson kylässä. Kylän keskustan eteläpuolelta lähtee Riestonvaarantie, joka johtaa oikeaan suuntaan. Tieltä kääntyy vaaran huipulle nouseva huoltotie, jonka alkupäässä on puomi, joka tosin on ollut jo pitkän aikaa ylhäällä mahdollistaen kulun. Talvella tietä ei taideta aurata, joten silloin edessä on jyrkkä nousu lumikengillä.
Maisemat avautuivat upeina seuraavalle Pahtavaaralle, jonka laella näytti pönöttävän myös jonkinlaisia kivipatsaita. Kartasta tutkailtuna näyttää tuonne seuraavalle vaaralle kulkevan polku, ja tuo paikka pitää ehdottomasti myös käydä tarkistamassa.
Nattaset näyttäytyivät koillisessa lähempänä kuin olen niitä koskaan maisemasta saanut ihailla. Ne olivat myös aivan eri muotoisia kun niitä katsoi ikään kuin ”väärältä” puolen. Erikoisuutena Riestovaaralla oli Pyhä-Nattaselta tutut toorit, eli kummalliset kivimuodostelmat, jotka täällä Riestovaaralla olivat paljon kesyttömämmän ja villimmän näköisiä.
Syksyinen maa oli täynnä herkullisia marjoja, joita popsittiin evästauolla ja ihailtiin samalla avautuvaa maisemaa. Meillä oli upea ilta, kun auringonlasku näytti kaikki hienot värinsä.
Mielessä kävi, että tämä Riestovaara voisi olla upea paikka ihailla revontulia, sillä maisema avautuu hienosti juurikin pohjoiseen. Talvella täytyy ottaa huomioon iso masto ja sieltä mahdollisesti putoava jää, mutta revontulikausihan alkaa jo hyvinkin syyskuussa, jolloin on vielä aikaa kunnon talveen.
Syyskuinen päivä vei minut ystäväni kanssa pienelle road-tripille ympäri pohjoisinta Lappia. Ajoimme Kaamasesta Karigasniemelle, siitä Tenojokivartta myöten Utsjoelle ja sieltä Nelostietä takaisin Tankavaaraan.
Karigasniemen ja Utsjoen välillä kohoaa jyrkkärinteinen ja mastohuippuinen Ailigastunturi Nuvvuksen kylän vartijana. Verryttelimme jalkojamme ajomatkasta tekemällä päiväretken ruskan väreissä kylpevälle pyhälle tunturille.
Ailigastuntureita on Lapissa kolme, ja kaikki sijaitsevat Utsjoen kunnassa Tenojoen varrella. Ensimmäinen ja suurin Ailigastunturi kohoaa Karigasniemellä, keskikokoinen ja meidän retkemme kohde sijaitsee Nuvvuksen kylässä ja kohoaa 535 metriin. Viimeinen ja pienin Ailigastuntureista on Utsjoen kirkonkylällä tunnusmerkkinä. Ailigas tarkoittanee saamenkielessä pyhää tai tietyn muotoista pyöreälakista tunturia.
Nuvvus-Ailigas on suhteellisen helppo päiväretkikohde, joskin kilometrejä kertyy Nuvvuksen kylästä huipulle ja takaisin noin 12. Autolla pääsee ajamaan muutaman ensimmäisen nousukilometrin poroaidalle, josta kivistä mönkijäuraa seuraamalla ei voi eksyä.
Nousu palkitsee jälleen kerran kiipeäjän. Matkan varrella voi ihastella upeaa maisemaa Paistunturin erämaahan ja huipulta avautuva näköala Tenojokilaaksoon on uskomaton. Myös Norjan vuoret näkyvät maisemassa.
Meille sattui erinomainen syksyinen sää retkellemme. Puhaltava tuuli tunturissa oli kylmää, mutta aurinko lämmitti vielä mukavasti suojaisissa paikoissa. Mustikat alkavat olla jo ohi tältä erää, mutta popsin tunturissa erityisen meheviä variksenmarjoja ja puolukatkin olivat jo paikoin isoja ja maukkaita.
Karigasniemi-Utsjoki väliä ei turhaan sanota suomen kauneimmaksi tieksi, reitti oli upea kerta kaikkiaan ja nousu Nuvvus-Ailiggaalle kruunasi koko retken. Ruska on nyt parhaimmillaan, mutta jo näkee kuinka nopeasti se on ohi ja tunturikoivut jo pudottavat lehtiään. Tätä kirjoittaessa on ensilumi satanut Tankavaarassa ja yöt ovat jo hyvinkin pakkasella. Talvi tekee tuloaan.
Tänä vuonna tuntuu, että aika on mennyt todella nopeasti ja koska Lapissa kesä on lyhyt, minua huolettaa, etten kerkeä tehdä kaikkea mitä haluaisin kesällä Lapissa tehdä.
Yksi asia, joka on jäänyt myöhälle on uiminen. Pidän vedestä ja uimisesta ehkä yli kaiken ja viime vuonna taisin räpiköidä järvissä ainakin toukokuusta syyskuulle. Tänä vuonna heitin talviturkin vasta nyt heinäkuun ollessa jo hyvässä vauhdissa.
Minulla on muutama vapaapäivä ja tulin ne viettämään maalle Pohjois-Savoon isän kotiin ja lapsuuteni mummolaan. Mummoa ei enää ole, mutta paikka on yhä ja sen maisemat sekä järvi, jossa lapsena on tullut uitua ja leikittyä paljon.
Tämä hienohiekkainen ranta ei ole aivan mummolan talon vieressä, mutta lyhyen matkan päässä silti Rotimo -järven pohjoisrannalla. Särkilahdeksi kutsuttu ranta on matala ja loistava aurinkoisen kesäpäivän viettoon. Kesällä täällä tosin on aina hyttysiä ja yleensä paarmojakin. Lapsena niitä sukelleltiin pakoon veden alle.
Särkilahdessa vesi on kirkasta ja rannalla kaislikossa näkyy lumpeita sekä ulpukoita. Pikkuisia kaloja uiskentelee parvina matalikossa. Tämän poukaman rantahiekka on aivan hienoa ja tasaista, ei ollenkaan ikäviä kiven murikoita satuttamassa jalkapohjaa.
Rotimon vesi on yleensä melko kylmää, liekö johtuen soista laskevista puroista, jollainen yksi solisee aivan Särkilahden rannan tuntumassa. Toki kuumat kesäpäivät lämmittävät myös vettä, mutta tänä kesänä näin heinäkuun puolivälissä vesi tuntui kylmältä ja se oli varmaankin jotain 15 ja 17 asteen välistä.
Talviturkki jäi Rotimoon ja mietin pulahtaessa, että uimiselle ja vedelle on löydyttävä aikaa Lapissakin.
Nyt asun paikassa, jossa isoja vesistöjä ei ole aivan välittömässä läheisyydessä, mutta on meillä Tankavaarassa on yksi varteenotettava uintipaikka Koiranjuomalampi pienen patikoinnin takana sekä lähikylässä Vuotsossa on kaiketi hyvä uimaranta. Lisäksi Tankavaaran läpi virtaava Hopiaoja tuntuu pelastukselta sillä puron solinan äärelle ei ole kuitenkaan kovin pitkä matka mikäli sitä tuntee kaipaavansa.
Teimme viikonloppuretken kämppikseni Annen (Rinkkaputki.com) kanssa naapurissa sijaitsevalle Hammastunturin erämaa-alueelle ja Lapin kultahistorian yhdelle merkittävimmistä paikoista: Kultalan Kruunun Stationille eli Ivalojoen Kultalalle. Paikasta on niin paljon kerrottavaa, että tästä vaelluskertomuksesta tuli melko pitkä eli ota vaikka kahvia ynnä muuta ja tervetuloa lukemaan!
Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistojen välissä tunturien ja metsien peittämällä alueella. Aikoinaan se oli yksi Suomen laajimmista tiettömistä kairoista ja nykyiselläänkin Kultala on saavutettavissa joko lihasvoimin patikoimalla, tai venekyydillä Ivalojokea pitkin. Patikkareitti Pahaojan parkkipaikalta on noin 12 kilometriä pitkä.
Reitti voi kuulostaa helpolta ja lyhyeltä päiväretkeltä ja kartasta katsomalla se menee kutakuinkin suoraan Pahaojalta länteen. Maaston muotoja maastokartasta tutkailemalla voi odottaa ylä- ja alamäkiä, mutta todellisuus yllätti ja vaellus oli haastava.
Nousuja ja laskuja, riippusiltoja ja jokia. Reitti on haastava, mutta palkitseva
Matka alkaa Pahaojalta, johon voi autolla ajaa 4-tieltä kääntyen länteen ensin Kutturaa kohden ja Kutturantieltä pienen ja sympaattisen kämppäkahvilan kohdalta oikealle Sotaojantielle.
Kuoppaista hiekkatietä Kutturan kahvilalta saa ajaa vielä hyvän matkaa, kunnes tie päättyy parkkipaikalle, josta alkaa Ivalojoen Kultalan reitti.
Parkkipaikalta kävellään noin kilometrin verran Pahaojan autiotuvalle sekä ensimmäiselle joenylityspaikalle, jossa joki ylitetään näppärästi riippusiltaa myöten. Pian noustaan kivikkoista polkua pitkin vaaran laelle ja metsäinen matka alkaa kohti erämaata.
Alkukesän vehreys oli käsinkosketeltavissa tunturikoivujen siimeksessä ja aurinkoisessa säässä retki alkoi iloisilla mielin.
Metsäistä maisemaa riittää noin puolet matkasta välillä ylitellen tunturipuroja ja kosteikkoja, välillä kulkien kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa polkua pitkin. Noin kuuden kilometrin jälkeen maisema hieman avartuu suon reunassa ja suon takana näkeekin yksinäisen paljaspäisen tunturin. Kengät joutuvat tässä vaiheessa viimeistään koetukselle kun polku kulkee osittain märän suon läpi.
Pian tulee vastaan Patatunturi ja hieno näköalapaikka tunturin päällä, jonne kannattaa poiketa vajaan kilometrin mittainen kiertoreitti. Varsinaisella reitillä tämä poikkeava polku näköalapaikalle on hyvin selkeästi viitoitettu. Sen verran korkealle näköalapaikka nousee, että Nattas-tunturitkin näkyivät horisontista. Jälleen kerran pääsin ne näkemään, nyt hieman eri suunnasta!
Patatunturin jälkeen kuljetaan taas metsän keskellä ja polku alkaa jonkin ajan kuluttua laskeutua jyrkästi alas kuruun, jossa virtaa joki taikka puro ja sen varrella on ihastuttava nuotiopaikka. Joen yli on aseteltu lankku helpottamaan kulkua, mutta minun oli paluumatkalla koitettava myös kahlata vedessä ja kylmäähän se tietysti oli! Pidimme tässä sekä mennessä, että tullessa ruokatauon.
Paluumatkalla ystävämme tulivat vastaan kun he olivat samaan kohteeseen retkellä. Vaihdoimme kuulumisia ja kertasimme miten hieno Patatunturin näköalapaikka oli ollut. Kerroimme toisille, mitä edessä vielä odottaa ja Anne jätti muutamia varusteita Heikin matkaan tulevaksi yöksi.
Kuva: Heikki Sulander. Pääsin kuvaan joen ylityksen jälkeen. Ilmekin kertoo, että kylmää oli!
Lepopaikalta joen varrella noustaan taas ylämäkeen vaaran päälle, joskin ihan mukavan loivaa mäkeä. Metsikköisen vaaran ylityksen jälkeen alkaa retken päätepiste lähestyä ja edessämme avautuu henkeäsalpaava maisema yli Ivalojoen. Jyrkät rappuset laskeutuvat kallion huipulta alas joelle.
Hienoin ja pelottavin joen ylitys oli itse Ivalojoki kun edessä oli pitkä ja korkealla roikkuva riippusilta. Näin korkeanpaikankammoiselle oli melkoinen suoritus kävellä sen yli, silta kun on sen verran leveä, ettei käsillä voinut pitää mistään kiinni. Sinänsä silta oli lujaa tekoa ja vankka, mutta lautojen läpi näkyvä ja korvissa pauhaava koski teki tehtävänsä ja allekirjoittanutta huimasi ja vähän oksettikin.
Ivalojoen ylityksen jälkeen saavutaan Kultalan pihapiiriin, joka kohoaa rakennuksineen upean näköisenä rinteessä.
Kaiken kaikkiaan reitti on haasteellinen, mutta menosuuntaan helppokulkuisempi. Takaisin tultaessa on heti alkuun edessä pitkät rappusen Ivalojoelta Patavaaraan päälle, laskeutuminen kuruun ja sitten erittäin jyrkkä nousu Kuusikko-Patatunturille. Suurinosa reittiä kulkee ylhäällä vaarojen päällä tasaista polkua, mutta välille osuvat kivikkoisemmat kohdat, märät kosteikot ja muutamat todella jyrkät nousut tekevät matkasta haasteellisen. Toki 12 kilometriäkin on jo ihan hyvä määrä saada jalat väsyneiksi.
Ivalojoen Kultala keskellä erämaata oli aikoinaan vilkas kyläkeskittymä
Ivalojoen Kultala oli Lapin kultaryntäyksen aikaan 1870 -luvulla suuri kyläkeskittymä satoine asukkaineen ja kullankaivajineen. Kullankaivajia oli tuolloin yhtä paljon kuin inarilaisia yhteensä. Suuret määrät ihmisiä, kullankaivajia, virkamiehiä ja muuta porukkaa tulivat paikalle satojen kilometrienkin päästä kävellen, hiihtäen tai vesiteitse.
Kun kultaesiintymät löydettiin ja huomattiin, etteivät määrät ole mitään vähäisiä valtio rakennutti Kultalan Kruunun Stationin valvomaan kullankaivuuta ja kauppaa.
Kultalan asemapiirros vuodelta 1874, GTK:n arkisto. Lähde: Kultahippu.fi
Nykyisin Ivalojoen Kultala kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin ja sen rakennukset ovat suojelukohteita. Museorakennuksiin on vapaa pääsy kaikkina kellonaikoina kunhan muistaa kunnioittaa vanhoja perintökohteita, yöpyminen ja tulenteko niissä on kielletty.
Alkuperäisiä rakennuksia ovat Kultalan pääkartano, viereinen aitta sekä sauna ja uudelleen rakennettuja väentupa ja leipomo.
Pihapiirissä sijaitsee museorakennusten lisäksi autio-, vuokra- ja varaustupa sekä huussi, joten leiriytyminen on mahdollista ja sallittua. Myös muutama nuotiopaikka löytyy. Meillä oli teltta matkassa varmuiden vuoksi, mutta kahdeksanpaikkaiseen autiotupaan mahtui kuitenkin nukkumaan hyvin.
Meidän lisäksemme paikalla oli pari seuruetta, jotka kaikki olivat tulleet Kultalalle jokea pitkin Kutturan kylästä. Kertoman mukaan joki oli opettavainen ja palkitseva, useampi oli joutunut matkan aikana uimaan. Toiset sanoivat, ettei maisemia kerennyt juuri katsoa kun sai keskittyä melontaan ja joen tempuista selviämiseen. Täytyy sanoa, että kartan mukaan eräskin kohta jokea kun on nimetty Surmankönkääksi ei se herätä minussa ainakaan rohkeutta jokea kohtaan.
Kilpailija Päähkänäkallion näköalapaikalle?
Yksi vaellusretken kohokohdista oli näköalapaikka juuri ennen Ivalojoen ylittävää riippusiltaa. Kallion päältä avautuva maisema Ivalojoelle on kerrassaan upea ja mieleen tuli Oulangan kansallispuistossa monien valokuvaajien suosima Päähkänäkallion näköalapaikka. Erona tosin on se, että tänne ei autolla pääse aivan viereen ja vaivaa saa hieman nähdä kokeakseen upean henkeäsalpaavan näyn!
Meidän matkaan lähtö hieman venyi, mutta toisaalta saimme kokea Ivalojoen näköalapaikan yöttömän yön ilta-auringossa ja maisema palkitsi myöhäisen vaeltajan. Piti minunkin päästä kuvaan tässä maisemassa ja Anne ottikin alapuolella olevan kuvan minusta ihailemassa jokea.
En ole aikoihin nähnyt merta ja merenrantakallioita, joten oli kivaa pitkästä aikaa tehdä retki rannikolle! Porkkalanniemi on suosittu eikä suotta, sen kallioiset metsä- ja merimaisemat ovat upeita. Siitä on tosin kauan kun olen täälläkään viimeksi käynyt, ja ulkoilualue on uudistunut jonkin verran ja poluilla on merkkejä, joita seuraamalla ei ainakaan pääse eksymään!
Lintubongareille tämä on ihan paratiisi ja minäkin näin muun muassa haahkoja, tiiran, joka piti minulle kalastusnäytöstä ja viimeisenä pois lähtiessä vielä huuhkajan, jota en ole koskaan ennen nähnyt luonnossa!
Varsinainen luontoilta eilinen lopulta olikin kun Kirkkonummella pyöri aivan tolkuttoman paljon metsäkauriita, muutama valkohäntäpeura sekä yksi hirvi.