Hiihtoretkiä Luostolla, jossa kuukkelit söivät evääni

Olen käynyt Pyhä-Luostolla useita kertoja, mutta vain lumettomaan aikaan, joten vapaapäivien kunniaksi pakkasin sukset autoon ja lähdin lomalle suosikkikansallispuistooni!

Ensimmäisenä päivänä Luostolla hiihtelin tehtyjä latuja pitkin ametistikaivokselle ja siitä Pyhälammen kautta Rykimäkurulle. Vaaroja alas oli ihana viilettää, toki otti se veronsa tietysti kun pääsi kipuamaan ylämäet. Seuraavaksi kaipasin kuitenkin enemmän omaa aikaa ja rauhaa ja lähdin Luoston pohjoispäätyyn hiihtämään osin kelkkareittejä ja osin umpista pitkin. Päädyin Luoston vanhimmalle autiotuvalle, joka oli sympaattinen pieni kämppä!

Pyhä-Luoston tunnuksessakin komeileva kuukkeli näyttäytyy ympäri puistoa oikeastaan aina kun pysähtyy ja etenkin nuotiopaikoilla. Ei siitä pääse mihinkään, että nämä rohkeat linnut ovat vaan niin upeita ja hienon värisiä! Vieläkin jäi se tietty kuva saamatta, kuukkeli siivet kotkamaisesti levällään. Mutta muuten heitä oli hauska kuvailla vaikka söivätkin suurimman osan eväsmunkistani.

Luoston vanha autiotupa Yli-Luostolla oli ihana pieni mökki. Se on vaellusreitin varrella, mutta talviseen aikaan sinne ei kulje kunnostettuja latuja. Joku muukin oli ennen minua kuitenkin halunnut kämpälle hiihtää, joten pääsin seuraamaan umpisen poikki menneitä jälkiä kätevästi. Omalla retkelläni sain kuitenkin nautiskella yksin, edellinen kävijä oli ainakin vuorokauden minua edellä.

Luostolla oli kerta kaikkiaan ihana hiihtää, mutta kyllä kesä vetää minua enemmän puoleensa. Noitatunturi ja Pyhänkasteenputous tekivät aikanaan minuun suuren vaikutuksen, haaveilen ehkä seuraavaksi koko Pyhä-Luoston reitin patikoimisesta!

Hyvästit talvelle – Keväthiihto Jorpulipäälle

Täällä Tankavaarassa on ollut jo niin lämpimiä ja aurinkoisia kelejä, että lumet sulavat huimaa vauhtia ja hanget pehmenevät. Enää ei mene kuin pari lämmintä päivää ja lumi muuttuu niin pehmeäksi, että suksi vain humahtaa siitä läpi maahan asti. Kunnon hankiaisia ei oikein tänä talvena tullutkaan, mutta suksilla ja liukulumikengillä pääsi kyllä hyvin kulkemaan.

Kävimme Rinkkaputken Annen kanssa hiihtämässä Tankavaaran geologisen polun ja kiipesimme vielä Jorpulipään huipulle ihailemaan maisemia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että miltei T-paidassa olisi voinut hiihdellä suon yli. Jorpulipään huipulla sitten tuulikin kylmästi.

Liukulumikengillä kukkulan päälle oli aivan ihana mennä, kun sukset pitivät mäessä ja pystyi vain kävelemään jyrkissäkin paikoissa. Alas tullessa olikin sitten ongelmia, sillä itse en vain osaa ohjata liukulumikenkiä oikein ja tulin etana-vauhtia. Annen suomalaiset OAC-sukset ohjautuvat paljon paremmin kuin minun paljon halvemmat muovisukset. Niissä onkin teräskantit ja minun lainasuksissani ei mitään, joten omani luistavat ihan holtittomasti sivusuunnassa.

Jorpulipää eli Iso Tankavaara kohoaa 470 metriin merenpinnan yläpuolelle ja maisemat ovat huipulta henkeäsalpaavat ympäri Urho Kekkosen kansallispuistoa. En kerta kaikkiaan malta odottaa kesää, että tuonne pääsee vaeltamaan!

Huipulta näkyvät myös kuuluisat Nattas-tunturit ja Pyhä-Nattanen, joka on suosittu retkeilykohde. Näin talvisaikaan se on kuitenkin hyvin vaikeasti saavutettavissa, ellei mahdotonta, joten upeita tuntureita voi ihailla kätevästi täältä Tankavaarasta käsin!

Ilta-auringossa suolla hiihtäessä maisema värjäytyi kultaan. Sopivaa Tankavaaran kultakylälle! Jokseenkin haikea mieli tuli, sillä tämä taisi olla viimeinen hiihtokerta tälle talvea. Itse nautin kaikkein eniten juuri täällä, erämaassa omia reittejä pitkin hiihtämisestä. Mutta kylläpä jo kutkuttaa päästä näkemään, miltä nämä maisemat näyttävätkään lumen alla!

Täällä erämaassa hiihtäessä ei vieläkään ihan usko, että tämä kaikki on vain muutaman metrin päässä kotiovelta ja upea puisto levittäytyy kilometreittäin eteenpäin.

Takaisinpäin hiihtäessä loin vielä viimeisen silmäyksen Jorpulipään suuntaan, joka alkoi kadota metsän taa. Nähdään taas kun lumet ovat sulaneet!