Kesähelteistä on saanut nauttia viime päivinä Lapissakin, joskin työn merkeissä. Vapaapäivän kunniaksi päätin kiertää tutun lenkin Jorpulipään huipulle ja pulahtaa matkan varrella Koiranjuomalampeen vilvoittelemaan.
Päivän mittaan lämpötila kohosikin lähelle kolmeakymmentä, joten pulahdus pienessä tunturilammessa oli oikein paikallaan.
Seuranani oli koko matkan ajan sen verran ystäviä, ettei juuri kehdannut pysähtyä ennen kuin ylhäällä tunturissa. En olekaan ennen niin reippaasti kipittänyt Jorpulipäälle kuin tänään kiitos takaa-ajavien paarmojen!
Huipulla tuuli mukavasti eikä hyönteiset olleet kiusaksi, joten sain hieman hengähtää ennen kuin suuntasin Koiranjuomalammen laavulle.
Koiranjuomalammen laavu on ihana taukopaikka Urho Kekkosen kansallispuistossa Tankavaaran geologisen polun varrella. Talvella laavulta tai lammen jäältä voi ihailla revontulia ja kesällä paikka on mitä parhain uimiseen.
Vesi on kirkasta ja rannalta näkee hyvin pohjan kivet. Onneksi otin uimakengät matkaan sillä kivilohkareet ovat melko liukkaat. Vesi ei ollut ollenkaan kylmää niin kuin olin ajatellut vaan sopivan lämmintä sukeltaa karkuun pinnalla vaanivia paarmoja.
Kirkkaasta vedestä huolimatta pinnan alla ei juuri ollut mitään kummempaa, kivilohkareita vain. Mutta uidessa tuli halu päästä tutkimaan enemmänkin näitä Lapin kirkkaita lampia. Toivotaan, että elokuussa olisi vielä lämmintä kun kiireet helpottavat.
Retkeni oli pyhitetty pelkästään Koiranjuomalammen tutkimiselle ja uintireissulle, ja koska nyt on metsäpalovaroitus ei tullut kyseeseenkään laittaa tulia laavulla. Eipä siinä malttanut juuri uinnin lisäksi enempää norkoilla kun paarmoja oli niin vietävästi.
Vihdoin tein päiväretken Sompion luonnonpuiston kuuluisalle Pyhä-Nattasen tunturille. Vaikka olen jo kohta puolisen vuotta täällä Tankavaarassa majaillut, ei ole tullut mahdollisuutta vielä käydä Nattasilla, jotka ovat Tankavaarasta vain puolen tunnin ajomatkan päässä.
Pyhä-Nattanen kohoaa luontopolkuineen Sompion luonnonpuiston länsiosassa. Itse Pyhä-Nattasen huiputus on suuntaansa 2 kilometrin mittainen ja sille pääsee Vuotson kylästä lähtevän Sompiojärventien varresta. Huipulta voi kuitenkin jatkaa eteenpäin rengasreittiä pitkin 7 kilometrin pituisen Pyhä-Nattasen luontopolun, jonka varrella on sopivasti laavu evästaukoa varten.
Luonnonpuistossa saa liikkua ainoastaan merkityillä reiteillä
Reitti kulkee alkuun pitkospuita pitkin, mutta hyvin pian se lähtee nousuun kivistä polkua pitkin.
Sompion luonnonpuistossa liikkuminen on sallittu ainoastaan merkityillä reiteillä, jotta luonnonpuiston luontoa voidaan suojella. Sompiossa onkin runsas lintu- kasvi- ja eläinkunta, minä bongasin ainakin tiltaltin sekä pajulinnun tai Lapin uunilinnun. Jälkimmäisestä en ole aivan varma, ehkä se oli pajulintu.
Välistä kuitenkin näkee kuinka polku on lähtenyt elämään runsaiden kävijämäärien johdosta ja edessä saattaakin olla jopa kolme tampattua uraa. Kevään aikaan kun maa on vielä märkää on parempi odottaa, sillä luultavasti polut ovat alkaneet levitä juuri siksi kun kävijät kiertävät märimpiä paikkoja.
Nousu ei ole pitkä ja pian edessä häämöttää jo laki sekä Palovartijan tupa. Aivan ennen huippua maasto muuttuu hankalakulkuisemmaksi rakkakivikoksi. Huipulla louhikko muuttuu laakeammiksi kiviksi, joilla tekisi mieli tassutella avojaloin.
Mökki on ollut aikaisemmin autiotupana, mutta nykyisellään se palvelee retkeilijöitä päivätupana ja levähdyspaikkana. Huipulla usein tuulee, joten minäkin hain hetkeksi suojaa tuvan sisällä.
Metsäsaamelaisten pyhä paikka
Metsäsaamelaiset uskoivat luonnonhenkiin, joiden olinpaikkoina pidettiin seitoja, erikoisen näköisiä kiviä tai puupylväitä. Monien Pyhä -etuliitteisten tunturien ja järvien tapaan myös Pyhä-Nattanen on ollut metsäsaamelaisten palvoma pyhä paikka.
Pyhä-Nattasen vaikuttavin nähtävyys upean näköalan lisäksi on huipulla kohoavat toori -kivimuodostelmat. Toorit ovat syntyneet graniitin lohkeillessa suorakulmaisesti muodostaen kookkaita kivipahtoja. Korkeimmillaan toorit ovat kymmenenkin metriä korkeita ja vaikuttavan näköisiä. Onkohan nämä tooripahdat luonnonhenkiä täynnä?
Nattastuntureiden graniitti on niin kovaa kiveä, että näiden tuntureiden huiput eivät ole pyöristyneet jääkauden vaikutuksen alla vaan jääneet Nattasille tunnusomaisiksi terävähuippuisiksi. Alemmassa kuvassa näkyvät vasemmalta oikealle Seinätunturi, Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen.
Oitis kun nousin huipulle en ihmetellyt lainkaan miksi paikkaa on pidetty pyhänä. Oli se sen verran vaikuttava. Vaikka Pyhä-Nattanen ei ole kovin korkea on uskomattomat tooripahdat sekä kaukaisuuteen levittäytyvä maisema huikean näköisiä. Tätä on tituleerattu myös Suomen yhdeksi kauneimmista paikoista, eikä suotta!
Rengasreittinä Pyhä-Nattasen luontopolku on hieno ja antoisa, mutta lasku eri reittiä kuin tullessa on huomattavasti haastavampi järkälemäisten lohkaireiden takia kun merkitty reitti kulkee välillä aivan keskeltä kivikkoa. Itse jouduin laskeutumaan välistä pyllymäkeä ja sivuttain mahalteni, kun kivet olivat niin suuria ja epätasaisia.
Retkellä oli hauska bongailla erilaisia kukkia. Metsätähti kukki iloisesti korkeammalla tunturin rinteessäkin sekä alhaalla näkyi ainakin suopursua sekä suokukkaa.
Loppupuolella saavuin ihastuttavalle Nalijoen laavulle pitämään taukoa rankasta kivikkokiipeilystä. Laavun yhteydessä on huussi ja puuvaja. Se sijaitsee metsäisissä maisemissa pienen solisevan puron tuntumassa.
Sompion luonnonpuistossa ei sovi yöpyä missään muualla kuin Sompiojärven leirintäalueella, mutta evästelyyn tai muuten vain taukopaikaksi tämä laavu käy erinomaisesti.
Tankavaaran lähipolut ja maastot kätkevät sisäänsä hautoja ja kuoppia sekä rakennelmia, jotka muistuttavat sota-ajan historiasta. Sotahistorialliselle polulle voisi uppoutua vaikka kokonaiseksi päiväksi ja maastosta löytyy aina vaan lisää bongattavaa.
Toisen maailmansodan jälkiä on Lapissa yhä runsaasti. Saksan armeija rakensi Tankavaaran alueelle Sodankylään Schutzwall-puolustuslinnoitteet vuosina 1943 ja -44, jonka jäljet ovat edelleen nähtävissä maastossa. Suurin osa saksalaisten Lappiin rakentamista asemista on tuhoutunut, mutta Tankavaarassa Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitseva pääasema on kuitenkin säilynyt hyvin. Korsujen, tykkiasemien ja kaivantojen jäännökset ovat sotien ajan historiamme vaiheista kertova muistomerkki.
Helteisen viikon jälkeen alkoi ukkostamaan ja satamaan reippaasti. Sade taukosi kuitenkin sopivasti ja pääsin tekemään lenkin Tankavaaran luontopoluilla.
Entisen Koilliskairan luontokeskuksen ja nykyisen Sompio-talon pihapiiristä lähtevät Tankavaaran eri mittaiset luontopolut. Valittavaa on kilometrin esteettömästä reitistä aina kolmen, kuuden ja seitsemän kilometrin rengasreitteihin. Edellisessä postauksessani kävin Ison Tankavaaran eli Jorpulipään huipulla seuraten Tankavaaran Geologista polkua.
Kuukkelin lenkki on kuuden kilometrin mittainen rengasreitti, joka kohoaa Pikku Tankavaaran laelle. Alussa reitti myötäilee suuntaansa noin 1,5 kilometrin mittaista sotahistoriallista polkua. Ennen nousua vaaralle on maastossa nähtävissä paljon sotahistoriallisia jäännöksiä korsuineen ja juoksuhautoineen.
Jo alkumatkasta saavutaan helppokulkuista sorapolkua pitkin puisen rakennuksen eteen. Kyseessä on korsun näköisrakennus, johon pääsee sisälle tutustumaan rakennelmaan. Korsut olivat sodassa käytettyjä miehistön suojarakennuksia, jotka rakennettiin kokonaan tai osittain maan alle sulautumaan maastoon.
Korsun läheisyydessä on myös aito panssaritorjuntakanuuna. Suomalaiset puolustautuivat näillä kesällä -44 Neuvostoliiton hyökätessä ja samoja tykkejä käyttivät saksalaiset Lapin sodassa vuonna 1945.
Varsinaiselta polulta kannattaa myös poiketa. Esimerkiksi ylläolevan kuvan oikea maahan kaivettu korsu on hieman piilossa, joskin opastekyltti neuvoo pysähtymään. Ympäriinsä näkee kaivaumia ja kuoppia, joita lähemmin tarkasteltuna huomaa näiden olevan sodan aikaisia jäännöksiä.
Pääreitin varrella on lukuisia pieniä sivupolkuja ja niihin sekä kaikkiin maastosta löytyviin kaivaumiin tutustuessa sotapolulla voisi viettää kokonaisen päivän ja maastosta löytyy aina vaan lisää bongattavaa.
Reittien varrella sijaitsevat sotajäännökset ovat turvallisia tutustua lähemmin kunhan katsoo mihin astuu, ettei jalka lipeä kuoppaan kivien väliin. Myös korsun näköisrakennus on varta vasten reitillä, jotta siihen ja sen sisälle voi tutustua turvallisesti. Aitoihin korsuihin ei pidä yrittää mennä sisälle sortumavaaran takia.
Poluttomilta teiltä voi löytyä maastosta vielä sodanaikaisia räjähtämättömiä ammuksia joihin ei pidä mennä missään nimessä koskemaan.
Tankavaaran sotahistoriallinen polku loppuu juoksuhaudoille. Sen jälkeen ei sota-aiheisia opastekylttejä ole. Jos kuitenkin jatkaa eteenpäin pitkin Kuukkelin lenkkiä pääsee nousemaan Pikku Tankavaaran laelle.
Polkua noustessa voi sivuilla nähdä kivisiä ”muureja”, joskin ne, jotka ovat peräisin vanhoista tuliasemista sekottuvat herkästi tunturin luonnollisiin lieveuomiin, jotka reunustavat vaaran rinnettä muistuttaen ihan ihmisen kaivamaa hautaa tai muuria.
Nousu Pikku Tankavaaralle palkitsee retkeilijän hienoilla maisemilla ja maastossa näkee yhä tuliasemien jäänteitä. Vaaran huipulla on myös näköalatorni, josta selkeällä säällä on hyvät näkymät Urho Kekkosen kansallispuistoon ja Nattas-tuntureille.
Pikku Tankavaara oli aikoinaan merkittävässä asemassa toimien saksalaisten tähystyspaikkana, josta oli helppo sitten puolustautua hyökkäystä vastaan sekä suunnitella puolustusaseman rakentamista.
Iso Tankavaara eli Jorpulipää, jolla kävin eilisen hellepäivänä näkyi pilviverhoon huputtautuneena.
Pikku Tankavaaran jälkeen polku laskeutuu alas suolle, jossa risteävät Kuukkelin lenkki sekä Tankavaaran Geologinen polku. Jos energiaa riittää, voi lähteä vielä pitkospuita pitkin tavoittelemaan Jorpulipään huippua. Yhdistettynä Kuukkelin lenkki ja Geologinen polku Jorpulipään huiputuksen kera tekee yhteensä noin 15 kilometriä.
Jatkoin Kuukkelin lenkkiä kuitenkin pitkospuita pitkin metsän siimekseen ja takaisin kohti Tankavaaraa. Kuukkelin lenkille kannattaa varautua vedenpitävillä kengillä sillä pitkospuut ovat paikoin heikkokuntoiset. Kaikkein kurjimmassa kunnossa ne ovat Pikku Tankavaaran sekä suon risteyksen välissä, ja kävelinkin suosiolla välistä pitkospuiden vieressä maastossa.
Metsän keskellä mutkittelevat pitkospuut ylittävät pian soistuneen solisevan puron, joka on kullankaivuusta tunnetun ja Tankavaarankin läpi kulkevan Hopiaojan sivuhaara. Puron ylityksen jälkeen pitkospuut päättyvät portaisiin, joiden takana on ihana hieman piilossa sijaitseva nuotiopaikka, johon ihastuin edellisellä retkelläni. Siellä on ihana istua metsän keskellä kuunnellen puron ääntä kaikessa rauhassa.
Nuotiopaikalta reitti jatkuu takaisin Tankavaaran entisen luontokeskuksen pihaan, ja siihen yhdistyy lopulta kolmen kilometrin mittainen Koppelon lenkki sekä aivan lopuksi kilometrin esteetön Urpiaisen lenkki. Matkan varrella alle kilometrin päässä luontokeskukselta on myös kota ja sen pihassa nuotiopaikka.
Saapuminen:
Julkisilla Rovaniemeltä ja Ivalosta ajaa päivittäin useita linja-autoyhteyksiä, jotka kuljettavat aivan Tankavaaran Kultakylän ohi. Tankavaaran pysäkin nimi on Tankavaara th ja pysäkki on kylän vieressä 4-tien varressa. Luontopoluille halutessasi käänny Kultamuseon kylttien mukaisesti, jolloin Kultakylä ja ravintola- sekä majoituspalvelut jäävät vasemmalle. Entinen luontokeskus on Kultamuseon takana, ja sen pihasta lähtevät luontopolut opasteineen.
Omalla autolla Tankavaara on 4-tien varressa etelästä tultaessa noin 10 kilometriä Vuotson kylän jälkeen. Rovaniemeltä ajomatka on noin 2,5 tuntia ja Sodankylästä tunnin verran. Pohjoisesta päin tultaessa Ivalosta on matkaa 60 kilometriä ja Saariselän paikkeilta kolmisenkymmentä. Auton voi pysäköidä joko Tankavaaran ravintolan Wanha Waskoolimies eteen tai Kultamuseon pysäköintipaikalle. Molemmista on lyhyt matka luontopoluille.
Täällä Tankavaarassa on ollut jo niin lämpimiä ja aurinkoisia kelejä, että lumet sulavat huimaa vauhtia ja hanget pehmenevät. Enää ei mene kuin pari lämmintä päivää ja lumi muuttuu niin pehmeäksi, että suksi vain humahtaa siitä läpi maahan asti. Kunnon hankiaisia ei oikein tänä talvena tullutkaan, mutta suksilla ja liukulumikengillä pääsi kyllä hyvin kulkemaan.
Kävimme Rinkkaputken Annen kanssa hiihtämässä Tankavaaran geologisen polun ja kiipesimme vielä Jorpulipään huipulle ihailemaan maisemia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että miltei T-paidassa olisi voinut hiihdellä suon yli. Jorpulipään huipulla sitten tuulikin kylmästi.
Liukulumikengillä kukkulan päälle oli aivan ihana mennä, kun sukset pitivät mäessä ja pystyi vain kävelemään jyrkissäkin paikoissa. Alas tullessa olikin sitten ongelmia, sillä itse en vain osaa ohjata liukulumikenkiä oikein ja tulin etana-vauhtia. Annen suomalaiset OAC-sukset ohjautuvat paljon paremmin kuin minun paljon halvemmat muovisukset. Niissä onkin teräskantit ja minun lainasuksissani ei mitään, joten omani luistavat ihan holtittomasti sivusuunnassa.
Jorpulipää eli Iso Tankavaara kohoaa 470 metriin merenpinnan yläpuolelle ja maisemat ovat huipulta henkeäsalpaavat ympäri Urho Kekkosen kansallispuistoa. En kerta kaikkiaan malta odottaa kesää, että tuonne pääsee vaeltamaan!
Huipulta näkyvät myös kuuluisat Nattas-tunturit ja Pyhä-Nattanen, joka on suosittu retkeilykohde. Näin talvisaikaan se on kuitenkin hyvin vaikeasti saavutettavissa, ellei mahdotonta, joten upeita tuntureita voi ihailla kätevästi täältä Tankavaarasta käsin!
Ilta-auringossa suolla hiihtäessä maisema värjäytyi kultaan. Sopivaa Tankavaaran kultakylälle! Jokseenkin haikea mieli tuli, sillä tämä taisi olla viimeinen hiihtokerta tälle talvea. Itse nautin kaikkein eniten juuri täällä, erämaassa omia reittejä pitkin hiihtämisestä. Mutta kylläpä jo kutkuttaa päästä näkemään, miltä nämä maisemat näyttävätkään lumen alla!
Täällä erämaassa hiihtäessä ei vieläkään ihan usko, että tämä kaikki on vain muutaman metrin päässä kotiovelta ja upea puisto levittäytyy kilometreittäin eteenpäin.
Takaisinpäin hiihtäessä loin vielä viimeisen silmäyksen Jorpulipään suuntaan, joka alkoi kadota metsän taa. Nähdään taas kun lumet ovat sulaneet!
Kuukauden aikana täällä pohjoisessa on hyvin huomannut kuinka hurjaa vauhtia kevät tekee tuloaan ja päivät pitenevät. Se on ihanaa, kun pimeyttä onkin riittänyt jo ihan tarpeeksi.
Aika revontulien ja tähtitaivaan bongaukseen käy vähiin, mutta toisaalta en malta odottaa kesää ja yötöntä yötä Lapissa.
Entisen Koilliskaran luontokeskuksen pihasta lähtee reittejä Tankavaaran lähialueelle Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Mukava lyhyt retki on kivuta Pienen Tankavaaran huipulle ihailemaan maisemia. Huipulla on myös näkötorni. Matkaa edestakaisin kertyy noin 4-5 kilometriä, mutta kuuden kilometrin Kuukkelin polku on oikeasti rengasreitti, joka kulkee Pikku-Tankavaaran laelta jatkaen alas suota kohti. Lumisateiden ja tuulen vuoksi polku menee äkkiä umpeen ja en huipulta löytänyt suuntaa, mihin reitti jatkuisi.
Nattas-tunturit Urho Kekkosen Kansallispuistossa.
Täällä oli kovat tuulet ja pluskelit, jonka takia enää ei ole tykkylumisia puita, mutta hankikanto tuli. Ylhäällä tunturissa tuuli on puhaltanut lumen kuin kimaltaviksi dyyneiksi.
Auringon valolla on kyllä hurja voima. Ja miten kauniilta ilta-auringon säteet saakaan maiseman näyttämään!
On täällä kieltämättä hyvä olla. Olen malttamaton jo pääsemään lumesta eroon ja näkemään tunturit ja maaston sulan maan aikaan.
