Ensilumen tulo kuvina

Talvi tuli oikein kerralla tänne Lappiin ja lunta tuntuu satavan vain lisää. Jaksan edelleen ihmetellä sitä, kuinka nopeasti vuodenajat vaihtuvatkaan täällä ja miten erilaisia aikoja esimerkiksi pelkkä talvi sisältää. Värikäs syksy oli hetkessä ohi kun ensilumi satoi maahan ja pian koittaa kaamos.

Ensimmäinen lumipeite tuli tuntureille jo syyskuun loppupuolella. Nousimme Kiilopäälle ihmettelemään alkavaa talvea ja henkeäsalpaavia maisemia.

Noin kolme viikkoa myöhemmin satoi kunnolla ensilumi ja kävelimme tällä kertaa Kiilopään Poropolun, joka on noin 5,6 kilometrin mittainen ja nousee Ahopään tunturin alarinteeseen lähtien Kiilopään pihasta.

Lunta oli tupruttanut oikein mukavasti ja hiljalleen jäätyvät joet ja maa olivat kauniita.

Lunta satoi ja taivas oli hyvin pilvessä, joten kovin pitkälle kantavia maisemia ei ollut, mutta pilvisessä tunturissa on myös oma viehätyksensä.

Pitihän se myös täällä Tankavaarassa käydä katsomassa, miltä luminen maisema oikein näyttää ja suunnattiin tässä yksi päivä ruokkimaan kuukkeleita parin kilometrin päähän Hopiaojan nuotiopaikalle. Tämä on takuu varma kuukkelien bongauspaikka, jos niihin ei törmää jo Tankavaaran pihapiirissä.

Pikkuystävistä on tullut jo melko rohkeita ja röyhkeitäkin. Jos kädestä loppuu herkut saattaa nokka nykäistä sormesta, että mikä maksaa!

Täällä eletään nyt hiljaiseloa ennen joulusesongin alkua ja minullakin koittaa pieni loma ennen kiireitä. Lähden matkalle minulle aivan uuteen maailmankolkkaan, mutta siitä lisää myöhemmin jahka olen selvinnyt takaisin kotiin. Hyvää syksyä (tai jo alkanutta talvea) kaikille!

Hiihtoretkiä Luostolla, jossa kuukkelit söivät evääni

Olen käynyt Pyhä-Luostolla useita kertoja, mutta vain lumettomaan aikaan, joten vapaapäivien kunniaksi pakkasin sukset autoon ja lähdin lomalle suosikkikansallispuistooni!

Ensimmäisenä päivänä Luostolla hiihtelin tehtyjä latuja pitkin ametistikaivokselle ja siitä Pyhälammen kautta Rykimäkurulle. Vaaroja alas oli ihana viilettää, toki otti se veronsa tietysti kun pääsi kipuamaan ylämäet. Seuraavaksi kaipasin kuitenkin enemmän omaa aikaa ja rauhaa ja lähdin Luoston pohjoispäätyyn hiihtämään osin kelkkareittejä ja osin umpista pitkin. Päädyin Luoston vanhimmalle autiotuvalle, joka oli sympaattinen pieni kämppä!

Pyhä-Luoston tunnuksessakin komeileva kuukkeli näyttäytyy ympäri puistoa oikeastaan aina kun pysähtyy ja etenkin nuotiopaikoilla. Ei siitä pääse mihinkään, että nämä rohkeat linnut ovat vaan niin upeita ja hienon värisiä! Vieläkin jäi se tietty kuva saamatta, kuukkeli siivet kotkamaisesti levällään. Mutta muuten heitä oli hauska kuvailla vaikka söivätkin suurimman osan eväsmunkistani.

Luoston vanha autiotupa Yli-Luostolla oli ihana pieni mökki. Se on vaellusreitin varrella, mutta talviseen aikaan sinne ei kulje kunnostettuja latuja. Joku muukin oli ennen minua kuitenkin halunnut kämpälle hiihtää, joten pääsin seuraamaan umpisen poikki menneitä jälkiä kätevästi. Omalla retkelläni sain kuitenkin nautiskella yksin, edellinen kävijä oli ainakin vuorokauden minua edellä.

Luostolla oli kerta kaikkiaan ihana hiihtää, mutta kyllä kesä vetää minua enemmän puoleensa. Noitatunturi ja Pyhänkasteenputous tekivät aikanaan minuun suuren vaikutuksen, haaveilen ehkä seuraavaksi koko Pyhä-Luoston reitin patikoimisesta!

Karvaselän Kummituskämppä

Saariselän keskustan läheisyydessä vilkkaitten hiihtoreittien varrella nököttää pieni harmaa tupa. Mökki ei juuri herätä huomiota, ellei satu tietämään, että siinä on jotakin erikoista. Kyseessä on Karvaselän vanha kummitteleva tupa, niin sanottu Kummituskämppä.

Alkuperäinen Karvaselän tupa rakennettiin 1800 -luvulla Inari-Saariselkä postipolun varteen, ja tämä Saariselän lomakylän vieressä oleva rakennus siirrettiin aikoinaan sieltä tänne. Tämä talo on myös rakennettu uudelleen kertoman mukaan alkuperäisen tuvan tuhouduttua tulipalossa.

Aikoinaan vierailijat, jotka yöpyivät tuvassa kertoivat kokeneensa selittämättömiä tapahtumia ja 1900 -luvun alussa uskottiin, että kauppias Sohvi Tammela oli kummittelun takana. Kauppiaan uskottiin kuolleen kun hän katosi Kittilän ja Ruijan välimaastoon poikansa kanssa.

Niin tai näin nykyisellään tupa on oikein sympaattinen ja seinämässä oleva taulu kertoo hauskasti Karvaselän Kummituksen tuumailuja:

Tässä karhu on loikannut joen yli! Jäljet näkyvät selvästi vastarannan lumikinoksessa. Tämä on jo toinen yö ilman unta ja olen väsynyt. Vielä on aikaa muutama tunti ennen lumen pehmenemistä, sen jälkeen sukset eivät enää kanna. On siis jatkettava.

Tulin kaksi viikkoa sitten Hirvassalmen poroerotusaidan lähelle, missä karhu oli raadellut useita poroja niiden ollessa kaivoksella. Miten helpolta sen pyydystäminen tuntui: Odottaisin sen palaavan takaisin haaskalle ja sitten… Mutta karhu varmaan tiesi läsnäoloni ja pakeni. Kaksi viikkoa olen seurannut sitä, vain yhden kerran päässyt kaukaa näkemään. Karhu on valtava, ajattelin kun katsoin sen jälkiä joentörmässä. Sen täytyy myös olla väsynyt… ja jossain lähellä.

Joskus vuosia sitten istuin ritsin reunalla ja kuuntelin kuinka vanha karhunpyytäjä muisteli kaverilleen metsästyksen kulkua. Vuosi taisi olla 1951. Silloin tämä kämppä sijaitsi Inarin Kittilän polkutien varrella Karvaselässä. Nyt vuosikymmenten jälkeen tarinat ovat muuttuneet ja ympäristö on vaihtunut. Nyt kuuntelen eri puolilta Suomea ja ulkomailta tulleiden tarinoita.

Muuten, voitteko kuvitella miltä iso karhu näyttää kun sen oikein säikäyttää? Ihmisten säikyttäminen ei ole ollenkaan niin hauskaa. Sen sijaan on hauskaa viilettää pitkin tuntureiden rinteitä huimaa vauhtia hiihtäjän suksien kannoilla. Tai kauniina kevätpäivänä leikkiä ”kylmän huokujaa” ja puhaltaa ”turjan” perältä sellaiset pakkashuurut, jotka tuntuvat hiihtäjän luissa ja ytimissä. Lauhan lounatuulen myötä saatan ripotella männyn neulasia latu-uralle hiihtäjien harmiksi!

Koska muuten viimeksi olet kurkistanut suksiesi kannoille…

Näin päivänvalossa useiden hiihtäjien suksiessa ohi kämppä ei tuntunut kovinkaan kummittelevalta, mutta tarina oli hauska ja hämärtyvässä illassa paikka voisi ollakin hieman aavemainen!

Kevään merkkejä katsomassa. Terve, aurinko!

Kuukauden aikana täällä pohjoisessa on hyvin huomannut kuinka hurjaa vauhtia kevät tekee tuloaan ja päivät pitenevät. Se on ihanaa, kun pimeyttä onkin riittänyt jo ihan tarpeeksi.

Aika revontulien ja tähtitaivaan bongaukseen käy vähiin, mutta toisaalta en malta odottaa kesää ja yötöntä yötä Lapissa.

Entisen Koilliskaran luontokeskuksen pihasta lähtee reittejä Tankavaaran lähialueelle Urho Kekkosen kansallispuistoon.

Mukava lyhyt retki on kivuta Pienen Tankavaaran huipulle ihailemaan maisemia. Huipulla on myös näkötorni. Matkaa edestakaisin kertyy noin 4-5 kilometriä, mutta kuuden kilometrin Kuukkelin polku on oikeasti rengasreitti, joka kulkee Pikku-Tankavaaran laelta jatkaen alas suota kohti. Lumisateiden ja tuulen vuoksi polku menee äkkiä umpeen ja en huipulta löytänyt suuntaa, mihin reitti jatkuisi.

Nattas-tunturit Urho Kekkosen Kansallispuistossa.

Täällä oli kovat tuulet ja pluskelit, jonka takia enää ei ole tykkylumisia puita, mutta hankikanto tuli. Ylhäällä tunturissa tuuli on puhaltanut lumen kuin kimaltaviksi dyyneiksi.

Auringon valolla on kyllä hurja voima. Ja miten kauniilta ilta-auringon säteet saakaan maiseman näyttämään!

On täällä kieltämättä hyvä olla. Olen malttamaton jo pääsemään lumesta eroon ja näkemään tunturit ja maaston sulan maan aikaan.

Revontulia, poroja ja kynttiläkuusia. Ensimmäiset viikot Tankavaarassa.

Tankavaaran kultakylä sijaitsee Sodankylän ja Ivalon välissä, hoikkien ja korkeiden kynttiläkuusien keskellä omassa rauhassaan. Alue koostuu ravintolasta ja majoitustoiminnasta sekä kultamuseosta. Pihapiiristä lähtee reitit Urho Kekkosen kansallispuistoon.

Olen nyt ollut reilut kaksiviikkoa täällä Tankavaarassa. Olen päässyt tutustumaan ravintolan ja majoituspalvelun toimintaan sekä osallistumaan apuoppaan roolissa erilaisille retkille ja safareille. Viimeisimpänä täällä oli juuri 20 hengen brittiläisryhmä, joka koostui oppilaista ja opettajista. Heillä oli eräänlainen erähenkinen leirikoulu ja kävimme muun muassa lumikenkäilemässä ja hiihtämässä.

Heidän viikkonsa huipentui hiihtovaellukseen Ison Tankavaaran kautta Koiranjuomalammen laavulle ruokailemaan ja viimeisen illan huikeisiin revontuliin.

Pieneltä Tankavaaralta näkyy Nattas-tunturit ja maisema Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Kuutamokävelyä lumikengillä.

Meillä on pihapiirissä talven ajan kaksi poroa; Urho ja Lumi, jotka ovat hirmu söpöjä, mutta eivät välitä rapsutuksista. Ainoastaan ruoasta.

Urho
Lumi

Revontulia olen onnistunut näkemään täällä jo kolmesti. Viimeisimmät olivat huikean voimakkaat ja valaisivat taivaan kirkkaasta kuutamosta huolimatta.

Odotan kevättä jo kovasti, lumesta nimittäin olen saanut jo nyt tarpeekseni. Tai lähinnä siitä, että sitä on tullut koko ajan vaan lisää ja se upottaa ihan joka paikassa, mihin haluaa mennä. Hankikantoa ja aurinkoisia kevätpäiviä siis odotellessa.