Syyskuinen päivä vei minut ystäväni kanssa pienelle road-tripille ympäri pohjoisinta Lappia. Ajoimme Kaamasesta Karigasniemelle, siitä Tenojokivartta myöten Utsjoelle ja sieltä Nelostietä takaisin Tankavaaraan.
Karigasniemen ja Utsjoen välillä kohoaa jyrkkärinteinen ja mastohuippuinen Ailigastunturi Nuvvuksen kylän vartijana. Verryttelimme jalkojamme ajomatkasta tekemällä päiväretken ruskan väreissä kylpevälle pyhälle tunturille.
Ailigastuntureita on Lapissa kolme, ja kaikki sijaitsevat Utsjoen kunnassa Tenojoen varrella. Ensimmäinen ja suurin Ailigastunturi kohoaa Karigasniemellä, keskikokoinen ja meidän retkemme kohde sijaitsee Nuvvuksen kylässä ja kohoaa 535 metriin. Viimeinen ja pienin Ailigastuntureista on Utsjoen kirkonkylällä tunnusmerkkinä. Ailigas tarkoittanee saamenkielessä pyhää tai tietyn muotoista pyöreälakista tunturia.
Nuvvus-Ailigas on suhteellisen helppo päiväretkikohde, joskin kilometrejä kertyy Nuvvuksen kylästä huipulle ja takaisin noin 12. Autolla pääsee ajamaan muutaman ensimmäisen nousukilometrin poroaidalle, josta kivistä mönkijäuraa seuraamalla ei voi eksyä.
Nousu palkitsee jälleen kerran kiipeäjän. Matkan varrella voi ihastella upeaa maisemaa Paistunturin erämaahan ja huipulta avautuva näköala Tenojokilaaksoon on uskomaton. Myös Norjan vuoret näkyvät maisemassa.
Meille sattui erinomainen syksyinen sää retkellemme. Puhaltava tuuli tunturissa oli kylmää, mutta aurinko lämmitti vielä mukavasti suojaisissa paikoissa. Mustikat alkavat olla jo ohi tältä erää, mutta popsin tunturissa erityisen meheviä variksenmarjoja ja puolukatkin olivat jo paikoin isoja ja maukkaita.
Karigasniemi-Utsjoki väliä ei turhaan sanota suomen kauneimmaksi tieksi, reitti oli upea kerta kaikkiaan ja nousu Nuvvus-Ailiggaalle kruunasi koko retken. Ruska on nyt parhaimmillaan, mutta jo näkee kuinka nopeasti se on ohi ja tunturikoivut jo pudottavat lehtiään. Tätä kirjoittaessa on ensilumi satanut Tankavaarassa ja yöt ovat jo hyvinkin pakkasella. Talvi tekee tuloaan.
Teimme viikonloppuretken kämppikseni Annen (Rinkkaputki.com) kanssa naapurissa sijaitsevalle Hammastunturin erämaa-alueelle ja Lapin kultahistorian yhdelle merkittävimmistä paikoista: Kultalan Kruunun Stationille eli Ivalojoen Kultalalle. Paikasta on niin paljon kerrottavaa, että tästä vaelluskertomuksesta tuli melko pitkä eli ota vaikka kahvia ynnä muuta ja tervetuloa lukemaan!
Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistojen välissä tunturien ja metsien peittämällä alueella. Aikoinaan se oli yksi Suomen laajimmista tiettömistä kairoista ja nykyiselläänkin Kultala on saavutettavissa joko lihasvoimin patikoimalla, tai venekyydillä Ivalojokea pitkin. Patikkareitti Pahaojan parkkipaikalta on noin 12 kilometriä pitkä.
Reitti voi kuulostaa helpolta ja lyhyeltä päiväretkeltä ja kartasta katsomalla se menee kutakuinkin suoraan Pahaojalta länteen. Maaston muotoja maastokartasta tutkailemalla voi odottaa ylä- ja alamäkiä, mutta todellisuus yllätti ja vaellus oli haastava.
Nousuja ja laskuja, riippusiltoja ja jokia. Reitti on haastava, mutta palkitseva
Matka alkaa Pahaojalta, johon voi autolla ajaa 4-tieltä kääntyen länteen ensin Kutturaa kohden ja Kutturantieltä pienen ja sympaattisen kämppäkahvilan kohdalta oikealle Sotaojantielle.
Kuoppaista hiekkatietä Kutturan kahvilalta saa ajaa vielä hyvän matkaa, kunnes tie päättyy parkkipaikalle, josta alkaa Ivalojoen Kultalan reitti.
Parkkipaikalta kävellään noin kilometrin verran Pahaojan autiotuvalle sekä ensimmäiselle joenylityspaikalle, jossa joki ylitetään näppärästi riippusiltaa myöten. Pian noustaan kivikkoista polkua pitkin vaaran laelle ja metsäinen matka alkaa kohti erämaata.
Alkukesän vehreys oli käsinkosketeltavissa tunturikoivujen siimeksessä ja aurinkoisessa säässä retki alkoi iloisilla mielin.
Metsäistä maisemaa riittää noin puolet matkasta välillä ylitellen tunturipuroja ja kosteikkoja, välillä kulkien kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa polkua pitkin. Noin kuuden kilometrin jälkeen maisema hieman avartuu suon reunassa ja suon takana näkeekin yksinäisen paljaspäisen tunturin. Kengät joutuvat tässä vaiheessa viimeistään koetukselle kun polku kulkee osittain märän suon läpi.
Pian tulee vastaan Patatunturi ja hieno näköalapaikka tunturin päällä, jonne kannattaa poiketa vajaan kilometrin mittainen kiertoreitti. Varsinaisella reitillä tämä poikkeava polku näköalapaikalle on hyvin selkeästi viitoitettu. Sen verran korkealle näköalapaikka nousee, että Nattas-tunturitkin näkyivät horisontista. Jälleen kerran pääsin ne näkemään, nyt hieman eri suunnasta!
Patatunturin jälkeen kuljetaan taas metsän keskellä ja polku alkaa jonkin ajan kuluttua laskeutua jyrkästi alas kuruun, jossa virtaa joki taikka puro ja sen varrella on ihastuttava nuotiopaikka. Joen yli on aseteltu lankku helpottamaan kulkua, mutta minun oli paluumatkalla koitettava myös kahlata vedessä ja kylmäähän se tietysti oli! Pidimme tässä sekä mennessä, että tullessa ruokatauon.
Paluumatkalla ystävämme tulivat vastaan kun he olivat samaan kohteeseen retkellä. Vaihdoimme kuulumisia ja kertasimme miten hieno Patatunturin näköalapaikka oli ollut. Kerroimme toisille, mitä edessä vielä odottaa ja Anne jätti muutamia varusteita Heikin matkaan tulevaksi yöksi.
Kuva: Heikki Sulander. Pääsin kuvaan joen ylityksen jälkeen. Ilmekin kertoo, että kylmää oli!
Lepopaikalta joen varrella noustaan taas ylämäkeen vaaran päälle, joskin ihan mukavan loivaa mäkeä. Metsikköisen vaaran ylityksen jälkeen alkaa retken päätepiste lähestyä ja edessämme avautuu henkeäsalpaava maisema yli Ivalojoen. Jyrkät rappuset laskeutuvat kallion huipulta alas joelle.
Hienoin ja pelottavin joen ylitys oli itse Ivalojoki kun edessä oli pitkä ja korkealla roikkuva riippusilta. Näin korkeanpaikankammoiselle oli melkoinen suoritus kävellä sen yli, silta kun on sen verran leveä, ettei käsillä voinut pitää mistään kiinni. Sinänsä silta oli lujaa tekoa ja vankka, mutta lautojen läpi näkyvä ja korvissa pauhaava koski teki tehtävänsä ja allekirjoittanutta huimasi ja vähän oksettikin.
Ivalojoen ylityksen jälkeen saavutaan Kultalan pihapiiriin, joka kohoaa rakennuksineen upean näköisenä rinteessä.
Kaiken kaikkiaan reitti on haasteellinen, mutta menosuuntaan helppokulkuisempi. Takaisin tultaessa on heti alkuun edessä pitkät rappusen Ivalojoelta Patavaaraan päälle, laskeutuminen kuruun ja sitten erittäin jyrkkä nousu Kuusikko-Patatunturille. Suurinosa reittiä kulkee ylhäällä vaarojen päällä tasaista polkua, mutta välille osuvat kivikkoisemmat kohdat, märät kosteikot ja muutamat todella jyrkät nousut tekevät matkasta haasteellisen. Toki 12 kilometriäkin on jo ihan hyvä määrä saada jalat väsyneiksi.
Ivalojoen Kultala keskellä erämaata oli aikoinaan vilkas kyläkeskittymä
Ivalojoen Kultala oli Lapin kultaryntäyksen aikaan 1870 -luvulla suuri kyläkeskittymä satoine asukkaineen ja kullankaivajineen. Kullankaivajia oli tuolloin yhtä paljon kuin inarilaisia yhteensä. Suuret määrät ihmisiä, kullankaivajia, virkamiehiä ja muuta porukkaa tulivat paikalle satojen kilometrienkin päästä kävellen, hiihtäen tai vesiteitse.
Kun kultaesiintymät löydettiin ja huomattiin, etteivät määrät ole mitään vähäisiä valtio rakennutti Kultalan Kruunun Stationin valvomaan kullankaivuuta ja kauppaa.
Kultalan asemapiirros vuodelta 1874, GTK:n arkisto. Lähde: Kultahippu.fi
Nykyisin Ivalojoen Kultala kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin ja sen rakennukset ovat suojelukohteita. Museorakennuksiin on vapaa pääsy kaikkina kellonaikoina kunhan muistaa kunnioittaa vanhoja perintökohteita, yöpyminen ja tulenteko niissä on kielletty.
Alkuperäisiä rakennuksia ovat Kultalan pääkartano, viereinen aitta sekä sauna ja uudelleen rakennettuja väentupa ja leipomo.
Pihapiirissä sijaitsee museorakennusten lisäksi autio-, vuokra- ja varaustupa sekä huussi, joten leiriytyminen on mahdollista ja sallittua. Myös muutama nuotiopaikka löytyy. Meillä oli teltta matkassa varmuiden vuoksi, mutta kahdeksanpaikkaiseen autiotupaan mahtui kuitenkin nukkumaan hyvin.
Meidän lisäksemme paikalla oli pari seuruetta, jotka kaikki olivat tulleet Kultalalle jokea pitkin Kutturan kylästä. Kertoman mukaan joki oli opettavainen ja palkitseva, useampi oli joutunut matkan aikana uimaan. Toiset sanoivat, ettei maisemia kerennyt juuri katsoa kun sai keskittyä melontaan ja joen tempuista selviämiseen. Täytyy sanoa, että kartan mukaan eräskin kohta jokea kun on nimetty Surmankönkääksi ei se herätä minussa ainakaan rohkeutta jokea kohtaan.
Kilpailija Päähkänäkallion näköalapaikalle?
Yksi vaellusretken kohokohdista oli näköalapaikka juuri ennen Ivalojoen ylittävää riippusiltaa. Kallion päältä avautuva maisema Ivalojoelle on kerrassaan upea ja mieleen tuli Oulangan kansallispuistossa monien valokuvaajien suosima Päähkänäkallion näköalapaikka. Erona tosin on se, että tänne ei autolla pääse aivan viereen ja vaivaa saa hieman nähdä kokeakseen upean henkeäsalpaavan näyn!
Meidän matkaan lähtö hieman venyi, mutta toisaalta saimme kokea Ivalojoen näköalapaikan yöttömän yön ilta-auringossa ja maisema palkitsi myöhäisen vaeltajan. Piti minunkin päästä kuvaan tässä maisemassa ja Anne ottikin alapuolella olevan kuvan minusta ihailemassa jokea.
Lunta on nyt paljon myös eteläisessä Suomessa ja talvi parhaimmillaan. Vielä kevään aurinkoisia pakkaspäiviä odotellessa lumihuntuinen metsämaisema pilvisessäkin säässä on tavattoman kaunis.
Nuuksion kansallispuiston länsilaidalla sijaitseva Saarilampi on minulle tuttu lapsuudesta kun asuimme siinä lähellä Veikkolassa. Saarilammen kierros ei ole merkitty virallinen kansallispuiston retkeilyreitti ja sen varrella ei ole niin ruuhkaisaa kuin muualla Nuuksiossa, mutta maisemat lammen ympäristössä ovat kauniit niin kesällä kuin talvellakin. Kesäisin on ihana pysähtyä jollekin lammen rantakallioista paistattelemaan päivää, lammen vesi on aivan uskomattoman kirkasta.
Vuokratupa Tikankolo löytyy Saarilammen rannalta, aika mukavan rauhaisa paikka varmasti ja hieno talvella ja kesällä.
Olen käynyt töihin liittyen nyt valokuvaamassa Kirkkonummella ja Vihdissä ja päätinpä käydä verestämässä muistoja myös Saarilammella, joka kuuluu itseasiassa Vihdin puolelle Nuuksiota! Näistä kuvista tuli itseasiassa aika hauskoja, vaikka näytin varmaan vähän pöljältä kun hypin ja pompin lumisena kameran edessä lammen rannalla. Taisin kuitenkin olla ihan itsekseni, ettei kukaan päässyt todistamaan kummallisia harrasteitani.
Olen valtavan innoissani talvesta ja lumesta. Tein vapaapäivän sattuessa retken Salamajärven kansallispuistoon fiilistelemään alkavaa talvea ja kaamoksen upeita värisävyjä! Marraskuu on ollut erittäin harmaa marraskuulle tyypilliseen tapaan, mutta tuona iltapäivänä taivas selkeni ja luonto järjesti upean talvisen auringonlaskun minulle ihailtavaksi!
Salamajärvi
Salamajärven kansallispuisto sijaitsee Keski-Suomen ja Pohjanmaan rajalla Perhossa. Puisto on laaja ja täällä voi valita lyhyistä päiväretkistä useamman yön vaelluksiin sillä reittejä riittää. Pisimmät vaellusreitit ovat Hirvaankierros 58km ja Peuran polku 77km. Tuo Hirvaankierros minua houkuttaisi joskus tehdä!
Salamajärvellä olo on kuin olisi tullut erämaahan ja puisto muistuttaa paikoin Lappia. Mukavaa on, että se on niin lähellä kuitenkin kotikaupunkiani Jyväskylää, että erämaista rauhaa kaivatessa tänne pääsee helposti tekemään retken!
Maasto on tasaista, mutta paikoin kulkemisen tekee hankalaksi puiston maisemiin ominaiset pirunpellot eli rakkakivikot. Muutoin Salamajärvi on pitkälti suomaisemia ja aarnimetsiä.
Puiston tunnuseläin on metsäpeura ja onnekas voi nähdäkin soiden laitamilla tämän Salamajärven metsien kuninkaan. Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta aikanaan, mutta muun muassa Salamajärvelle istutettiin laji uudestaan ja tuoduista peuroista on muodostunut jo melko iso kanta alueelle.
Minulla ei onni suosinut enkä metsäpeuraa nähnyt, mutta kaiketi pidin sen verran kovaa ryminää, että mahdolliset eläimet ovat minut kiertäneetkin kaukaa.
Olen ollut täällä viime kevättalvena viettämässä ensimmäistä kertaa talviyötä ulkona. Silloinen sijaintimme oli Heikinjärvi ja mukana oli ystävä. Nyt yksin liikkuessa ja illan hämärtyessä tuli jälleen kova pimeänpelkoni esiin ja syötyäni tulilla lähdinkin pian kulkemaan polkua takaisin.
Pidin kuitenkin talviyöpymiskokemuksesta niin paljon, että haluan yöpyä talvisaikaan vielä uudelleen. Mutta ystävä se on otettava mukaan sillä oma mielikuvitus kuulee ja näkee ympärillä kaikenlaista, jos olen vain omassa seurassani.
Täysin kummallista on, että kun hetkeksi pysähtyy ja sammuttaa vaikkapa taskulampun valon ja katsoo tähtitaivaalle sitä yhtäkkiä onkin tietoinen ympäröivästä luonnosta. Hiljaisuudessa huomaa, ettei mitään pelättävää ole ja ilman taskulampun valoa sitä jotenkin ”näkee” pimeän metsän paremmin.
Liekö tässä yksi Suomen kauneimmista luolista? Kirkkonummella sijaitseva Högbergetin luola on erikoinen, sisältä pisaran muotoinen luola. Se on melko pieni ja sisälle tultua on ihan kuin olisi astunut luontoäidin sisälle, sen kohtuun. Muotonsa luola on saanut jääkauden jäljiltä kun sulamisvedet ovat muokanneet sen seinämiä, saaden tämän erikoisen muodon aikaan.
Luolan löytäminen jo itsessään oli oma seikkailu sillä koko Högbergetin nyppylä on ensin kierrettävä, ettei häiritse viereisen hevostilan pihan rauhaa. Itse etsin luolan suuaukkoa aluksi liian korkealta kallion rinteestä ja taisin jossain kohdassa kävellä itse luolan päällä silti huomaamatta paikkaa. Vaikka luolan suuaukko ja kivilohkareet sen ympärillä ovat tunnistettavan muotoisia, se onnistui silti piiloutumaan hyvin maastoon.
Paikassa oli jotenkin taianomainen tuntu, niin erikoinen luola on muodoltaan. Katosta lankeavat valonsäteet loivat tunnelmaa ja yhdessä varjojen kanssa korostivat pyöreitä muotoja. Kammion seinämät tuntuivat käsissä aivan sileiltä.
Luola on kaunis ja hieno, mutta tänne aikovan tulee muistaa aivan vieressä sijaitseva hevostila ja kunnioittaa sen rauhaa. Paikan viereen ei pääse autolla vaan käveltävää riittää, lisäksi Högbergetin vuori tulee kiertää polkuja pitkin, ettei päädy yksityisille maille häiritsemään.
