Talvi tuli oikein kerralla tänne Lappiin ja lunta tuntuu satavan vain lisää. Jaksan edelleen ihmetellä sitä, kuinka nopeasti vuodenajat vaihtuvatkaan täällä ja miten erilaisia aikoja esimerkiksi pelkkä talvi sisältää. Värikäs syksy oli hetkessä ohi kun ensilumi satoi maahan ja pian koittaa kaamos.
Ensimmäinen lumipeite tuli tuntureille jo syyskuun loppupuolella. Nousimme Kiilopäälle ihmettelemään alkavaa talvea ja henkeäsalpaavia maisemia.
Noin kolme viikkoa myöhemmin satoi kunnolla ensilumi ja kävelimme tällä kertaa Kiilopään Poropolun, joka on noin 5,6 kilometrin mittainen ja nousee Ahopään tunturin alarinteeseen lähtien Kiilopään pihasta.
Lunta oli tupruttanut oikein mukavasti ja hiljalleen jäätyvät joet ja maa olivat kauniita.
Lunta satoi ja taivas oli hyvin pilvessä, joten kovin pitkälle kantavia maisemia ei ollut, mutta pilvisessä tunturissa on myös oma viehätyksensä.
Pitihän se myös täällä Tankavaarassa käydä katsomassa, miltä luminen maisema oikein näyttää ja suunnattiin tässä yksi päivä ruokkimaan kuukkeleita parin kilometrin päähän Hopiaojan nuotiopaikalle. Tämä on takuu varma kuukkelien bongauspaikka, jos niihin ei törmää jo Tankavaaran pihapiirissä.
Pikkuystävistä on tullut jo melko rohkeita ja röyhkeitäkin. Jos kädestä loppuu herkut saattaa nokka nykäistä sormesta, että mikä maksaa!
Täällä eletään nyt hiljaiseloa ennen joulusesongin alkua ja minullakin koittaa pieni loma ennen kiireitä. Lähden matkalle minulle aivan uuteen maailmankolkkaan, mutta siitä lisää myöhemmin jahka olen selvinnyt takaisin kotiin. Hyvää syksyä (tai jo alkanutta talvea) kaikille!
Keskellä Inarijärven tiettömiä maastoja sijaitsee pieni puinen vanha kirkko noin kymmenen kilometrin päässä Inarin keskustasta. Kyseessä on Pielpajärven erämaakirkko, joka on yksi Ylä-Lapin vanhimmista rakennuksista.
Sain isäni vieraaksi tänne Lappiin ja lähdettiin retkelle Inariin etsimään kyseistä kirkkoa. Reitti Pielpajärven erämaakirkolle lähtee Saamelaismuseo Siidan takaa kääntyvän tien varresta. Tältä tieltä on suuntaansa noin 4,5 kilometrin matka. Vaihtoehtoisesti kesäisin voi hypätä pois Inarijärven risteilylautasta Pielpavuonossa, jossa lautta pysähtyy pyydettäessä ja taittaa reilun kahden kilometrin matkan. Talvella kirkolle pääsee talvireittiä pitkin.
Inarijärven risteilystä ja vierailusta Ukonkivelle voit lukea täällä.
Kuva: Mauno Ryytty
Ympäristö metsissä on kivikkoinen, mutta maisemat ainutlaatuisen kauniita. Pienet metsäjärvet ja kivien lomassa soliseva vesi kutsuvat pysähtymään ja nauttimaan luonnon kauneudesta. Kiviä oli aivan loputtomasti ja jotkut niistä valtavia jättiläismäisiä siirtolohkareita, joiden juurella lymyili mielenkiintoisen näköisiä luolia.
Ihastuin Inarijärven maisemiin niin kovasti, että tahdon tulla samalle polulle vielä uudestaan ihastelemaan luontoa ja vesistöjä. Vesi on täällä ihan uskomattoman kirkasta enkä malta odottaa ensi kesää, että voi käydä pulahtamassa näissä vesissä.
Kuva: Mauno RyyttyKuva: Mauno Ryytty
Nelisen kilometriä kuljettua tulimme vanhan tuvan pihaan, jonka takana häämötti peltoaukeama, joka tuntui erikoiselta näyltä erämaan keskellä. Melkein odotti näkevänsä jonkinlaisen tien maisemassa, mutta paikka todella on keskellä ei mitään. Aluetta ympäröi tunturikoivikko ja rannasta aukesi maisema Isolle Pielpajärvelle, joka liplatti tuulessa kylmän näköisenä.
Hyvin kivisen pellon toisella laidalla näkyi pikkuruinen punertava rakennus, joka osoittautui etsimäksemme erämaakirkoksi. Kirkko oli piskuinen, mutta kaunis puurakennus. Vilkuilin ympärille etsien hautausmaata kirkon ympäristöstä, mutta sitä ei ollut. Myöhemmin selvisi, että aikoinaan vainajat oli totuttu hautaamaan saariin Inarissa ja kirkko toimitti jumalanpalvelusten virkaa.
Puinen kirkko on rakennettu vuonna 1760 entisen 1600 -luvulla tehdyn paikalleen lahonneen kirkon tilalle. Pielpäjärvi toimi muinoin talvikylänä inarilaisille ja oli kaupankäynnin ja markkinoiden keskittymä. Ilmeisesti nykyäänkin kirkko on vielä toiminnassa satunnaisin jumalanpalveluksin sekä hääkirkkona.
Kuva: Mauno Ryytty
Vaikka ruska on jo suurelta osin ohi täällä Lapissa oli metsässä hyvin kaunista. Aamun ohut kuura suli nopeaan, mutta alkumatkasta etenkin oli hienon näköistä kun aurinkokin näyttäytyi pilviverhon takaa. Talven tuloon ei ole enää pitkälti.
Nattaset kohoavat tunnistettavina terävähuippuisina tuntureina Sompion Luonnonpuistossa ja näkyvät Urho Kekkosen kansallispuistoon useallekin kukkulalle etenkin Saariselän alueella. Näinpä ne myös pikkuruisina siluetteina Hammastunturin erämaassakin reissullani Ivalojoen Kultalaan.
Löysin jokunen aika sitten uuden paikan, ja tällä kertaa Nattaset näkyivätkin aivan läheltä. Minulle selvisi myös tälle näköalapaikalle noustuani, että Pyhä-Nattanen ei olekaan ainut paikka, jossa voi ihastella toori-kivimuodostelmia!
Kävimme Rinkkaputki -blogista tutun Annen ja Möykky-koiran kanssa syksyllä tutustumassa muuan vaaraan, joka nelostiellekin paikoin näkyy Vuotson kylän kohdilla ja mielessä on aiemminkin käynyt tehdä retki tutkimaan paikkaa.
Riestovaara on mastohuippuinen melko korkea vaara Vuotson kylässä. Kylän keskustan eteläpuolelta lähtee Riestonvaarantie, joka johtaa oikeaan suuntaan. Tieltä kääntyy vaaran huipulle nouseva huoltotie, jonka alkupäässä on puomi, joka tosin on ollut jo pitkän aikaa ylhäällä mahdollistaen kulun. Talvella tietä ei taideta aurata, joten silloin edessä on jyrkkä nousu lumikengillä.
Maisemat avautuivat upeina seuraavalle Pahtavaaralle, jonka laella näytti pönöttävän myös jonkinlaisia kivipatsaita. Kartasta tutkailtuna näyttää tuonne seuraavalle vaaralle kulkevan polku, ja tuo paikka pitää ehdottomasti myös käydä tarkistamassa.
Nattaset näyttäytyivät koillisessa lähempänä kuin olen niitä koskaan maisemasta saanut ihailla. Ne olivat myös aivan eri muotoisia kun niitä katsoi ikään kuin ”väärältä” puolen. Erikoisuutena Riestovaaralla oli Pyhä-Nattaselta tutut toorit, eli kummalliset kivimuodostelmat, jotka täällä Riestovaaralla olivat paljon kesyttömämmän ja villimmän näköisiä.
Syksyinen maa oli täynnä herkullisia marjoja, joita popsittiin evästauolla ja ihailtiin samalla avautuvaa maisemaa. Meillä oli upea ilta, kun auringonlasku näytti kaikki hienot värinsä.
Mielessä kävi, että tämä Riestovaara voisi olla upea paikka ihailla revontulia, sillä maisema avautuu hienosti juurikin pohjoiseen. Talvella täytyy ottaa huomioon iso masto ja sieltä mahdollisesti putoava jää, mutta revontulikausihan alkaa jo hyvinkin syyskuussa, jolloin on vielä aikaa kunnon talveen.
Syyskuinen päivä vei minut ystäväni kanssa pienelle road-tripille ympäri pohjoisinta Lappia. Ajoimme Kaamasesta Karigasniemelle, siitä Tenojokivartta myöten Utsjoelle ja sieltä Nelostietä takaisin Tankavaaraan.
Karigasniemen ja Utsjoen välillä kohoaa jyrkkärinteinen ja mastohuippuinen Ailigastunturi Nuvvuksen kylän vartijana. Verryttelimme jalkojamme ajomatkasta tekemällä päiväretken ruskan väreissä kylpevälle pyhälle tunturille.
Ailigastuntureita on Lapissa kolme, ja kaikki sijaitsevat Utsjoen kunnassa Tenojoen varrella. Ensimmäinen ja suurin Ailigastunturi kohoaa Karigasniemellä, keskikokoinen ja meidän retkemme kohde sijaitsee Nuvvuksen kylässä ja kohoaa 535 metriin. Viimeinen ja pienin Ailigastuntureista on Utsjoen kirkonkylällä tunnusmerkkinä. Ailigas tarkoittanee saamenkielessä pyhää tai tietyn muotoista pyöreälakista tunturia.
Nuvvus-Ailigas on suhteellisen helppo päiväretkikohde, joskin kilometrejä kertyy Nuvvuksen kylästä huipulle ja takaisin noin 12. Autolla pääsee ajamaan muutaman ensimmäisen nousukilometrin poroaidalle, josta kivistä mönkijäuraa seuraamalla ei voi eksyä.
Nousu palkitsee jälleen kerran kiipeäjän. Matkan varrella voi ihastella upeaa maisemaa Paistunturin erämaahan ja huipulta avautuva näköala Tenojokilaaksoon on uskomaton. Myös Norjan vuoret näkyvät maisemassa.
Meille sattui erinomainen syksyinen sää retkellemme. Puhaltava tuuli tunturissa oli kylmää, mutta aurinko lämmitti vielä mukavasti suojaisissa paikoissa. Mustikat alkavat olla jo ohi tältä erää, mutta popsin tunturissa erityisen meheviä variksenmarjoja ja puolukatkin olivat jo paikoin isoja ja maukkaita.
Karigasniemi-Utsjoki väliä ei turhaan sanota suomen kauneimmaksi tieksi, reitti oli upea kerta kaikkiaan ja nousu Nuvvus-Ailiggaalle kruunasi koko retken. Ruska on nyt parhaimmillaan, mutta jo näkee kuinka nopeasti se on ohi ja tunturikoivut jo pudottavat lehtiään. Tätä kirjoittaessa on ensilumi satanut Tankavaarassa ja yöt ovat jo hyvinkin pakkasella. Talvi tekee tuloaan.
Suunnittelimme Museokortin kesäkampanjaa varten
Lapin museoseikkailun, joka vie tutustumaan kuuteen Lapin eri museoon.
Seikkailumme on suunniteltu pitkän viikonlopun kulttuurikierrokseksi
Lapissa, mutta teimme seikkailuja aikataulusyistä pitkin kesää.
Vierailimme Rovaniemellä Arktikumin tiedekeskuksessa sekä Kulttuuritalo Korundissa. Kittilässä oli vuorossa Reinar Särestöniemen kotimuseo ja Sodankylässä tutustuimme Alariesto Galleriaan. Matka jatkuu Sodankylästä Tankavaaraan ja Kultamuseoon sekä kokeilimme kullanhuuhdontaa ja -kaivuuta myös itse. Seikkailumme viimeinen kohde on Siidan saamelaismuseo Inarissa.
Kultakuume iskee Kultamuseossa
Kultamuseo Tankavaarassa. Kuva: Heikki Sulander
Tankavaaran Kultakylä on kokonaisuus, josta löytyy paljon
mielenkiintoista tekemistä kullan kaivamiseen sekä sen historiaan
liittyen. Tankavaaran Kultamuseo tutustuttaa kävijät niin kullankaivuun
historiaan Suomen Lapissa kuin myös muualla maailmassa. Valtavan
mielenkiintoista oli perehtyä tietysti juuri Tankavaaran
kultahistoriaan, mutta oppia myös paljon uutta kullankaivuusta
maailmalla.
Pelkkä museokäynti ei meille riittänyt tällä kertaa vaan innostuimme kullan kaivuusta sen verran, että halusimme päästä kokeilemaan huuhdontaa sekä kaivamista itse. Kultamuseon vieressä sijaitseekin kätevästi Kultakylä ja mahdollisuudet kullanhuuhdonnan kokeilemiseen.
Kuva: Heikki Sulander
Kullanhuuhdonnan lyhyt oppimäärä
Kulta on metallia ja noin seitsemän kertaa raskaampaa kuin tavallinen
maa- ja kiviaines. Sitä esiintyy maaperässämme hiekan ja maa-aineksen
seassa ja sitä kaivetaan sekä koneellisesti, että käsin lapioimalla.
Ensimmäisenä kaivetaan haluttu määrä hiekkaa esimerkiksi ämpäriin taikka isommilla valtauksilla kottikärryittäin. Hiekka lasketaan ränniin, jonka tarkoituksena on huuhtoa suurin osa hiekasta pois ja jättää kulta sekä muu raskasmetalli ja mahdolliset korukivet rännissä olevaan matoksi kutsuttuun osaan, jossa on pieniä esteitä, johon kulta jää. Juuri painonsa vuoksi kulta painuu veden virratessa pohjalle ja jää rännin mattoihin kun taas kevyempi maa-aines huuhtoutuu pois.
Hiekkaa lapioidaan ränniin. Kuva: Heikki Sulander
Aivan viimeinen vaihe on vaskaaminen eli kullan huuhdonta, kyseiseen toimintaan tarkoitetulla vaskoolilla. Vaskooliin voi kaivaa myös pienemmissä määrin hiekkaa suoraan ja huuhtoa mahdollisen kullan esiin ilman nk. rännitystä.
Kuva: Heikki SulanderKuva: Heikki Sulander
Vaskoolia ravistellaan ensin ja saadaan kulta jälleen painonsa ansiosta painumaan muun hiekan alle. Tämän jälkeen hiekka huuhdotaan vaskoolista tietyin liikkein aina välillä ravistellen ja hiekan alta lopulta paljastuu tummempi niin kutsuttu upahiekka ja sen seasta itse kulta, jos onni suosii.
Tällainen määrä löytyy parista kymmenestä kottikärryllisestä hiekkaa.
Luonnon keskellä mieli rauhoittuu
Itse kun Tankavaarassa asun olen Lapin museoseikkailun lisäksi saanut
seurata kullankaivajien elämää läheltä ja päässyt mukaan valtauksille
näkemään myös koneellista kaivuuta sen lisäksi mitä Kultakylässä on
käsinkaivuuta seurannut ja kokeillut.
Onhan se lapioiminen kottikärrykaupalla maata toki raskasta, mutta jotenkin myös rentouttavaa. Valtaukset sijaitsevat usein keskellä Lapin erämaita ja ulkona töitä tehdessä mieli jotenkin pysähtyy ja sitä rauhoittuu luonnon keskellä. Kuukkelikin saattaa käydä paikalla tervehtimässä.
Itse kullan huuhtominen puolestaan on koukuttavaa puuhaa kun sieltä
hiekan alta toden totta paljastuu keltaista metallia kovan työn
palkinnoksi.
Palataan kuitenkin vielä takaisin Kultamuseoon muun muassa legendaarisen Petronella-tarinan pariin sekä katsomaan miltä se kullankaivuu oikein näytti:
