Lempimetsä talvella

Talvi on monesti todella pitkä etenkin täällä Lapissa ja sellaiselle, joka nauttii erityisen paljon kesästä. Minusta usein tuntuu kuin olisin jumissa kaiken sen lumen keskellä sillä en pääse liikkumaan samalla tavalla kuin kesällä, missä vain tai minne vain. Viime aikoina olen kuitenkin hikoillut tuolla hangessa tehden itselleni polkuja lähimetsään, jotta pääsisin kulkemaan muuallakin kuin vain tiellä ja hiihtolatuja pitkin. Itseasiassa nyt hanki kantaa jo välillä noita liukulumikenkiäni, joten rämpiminen hangessa ei ole aivan mahdotonta.

Metsä kotini vieressä on muodostunut uskomattoman tärkeäksi ja halusin päästä jo kulkemaan samoja reittejä kuin kesällä, saatoin viettää päivässä tunteja tuossa metsässä vaellellen ilman päämäärää — Malla-koira tietysti mukana ja sillä tavoin rentouduin.

Olen töissä paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja ystäviäkin näen paljon, joten tarvitsen sen vastapainoksi yksinoloa ja viihdyn erinomaisesti itsekseni. Minun on vaikea kuvitella elämää enää kaupungissa kaiken hälinän keskellä, jossa sosiaalisiin tilanteisiin joutuu huomattavasti enemmän. Metsä on rauhaisa ja omat retket ja yksinolo tuovat minulle energiaa.

Luonnossa saa myös olla oma itsensä ja se varmaan onkin se voimaannuttava kokemus, jota saan. Ei tarvitse miettiä miltä näyttää tai kuulostaa, sanooko jotain oikein ja niin edelleen. En sano, että muut ihmiset vaatisivat mitään sellaista vaan ennemminkin itse itselleen niitä ”rajoitteita” luo ja stressitekijöitä. Ei aina, mutta joskus.

Lempimetsästässäni on monta kivaa paikkaa ja olen todella iloinen kun pääsin näkemään metsää näin talvella. Kesäisin Mallan kanssa viilennytään sellaisissa pienissä metsälammissa ja loppukesästä metsä on pullollaan mustikkaa ja variksenmarjaa. Viime vuonna innostuin myös sienestämään ja löysin hyvän paikan josta aion tänäkin vuonna käydä etsimässä korvasieniä.

Näin talvella metsä uinuu talviunta ja ainoita kulkijoita näytti olleen enimmäkseen jänikset ja oravat. Kiepistä välillä lehahtaa häiriintyneenä teeri kun sattuu kulkemaan liian läheltä. Ketun jälkiäkin on, mutta huomattavasti enemmän tuolla talojen lähistöllä kuin metsän uumenissa, liekö löytävät jotakin tarpeellista ihmisten asutusten liepeillä.

Aurinko tekee myös ison osan hyvästä mielestä. Sinänsä kaamos ei minusta tunnu täällä Lapissa mitenkään raskaalta — siihen aikaan on niin paljon kauniita värejä ympärillä ja sellaista sydäntalven taikuutta, mutta kun monta päivää on pilvistä ja harmaata auringon näkeminen on uskomattoman virkistävä tunne. Usein se tarkoittaa myös kiristyvää pakkasta, mutta se ei tule esteeksi kun pukeutuu vain hyvin. Tuolla hangessa tuli lähinnä hiki, vaikka aamulla mittari näytti -25 astetta.

Talvi ei tosiaan ole vielä ohitse sillä nyt eletään sitä pakkastalven aikaa, jolloin kylmimmät kelit yleensä ovat sekä suurin määrä lunta. Auringon myötä tulee hankikantotalvi ja toukokuussa ollaan hetken aikaa välivaiheessa kun ei enää pääse kunnolla hiihtämään, mutta kevätkään ei vielä täällä ole kunnolla alkanut. Lisääntyvät aurinkoiset kelit luovat kuitenkin innostunutta mieltä kesää odottaessa.

-Kaija

Häähninmäen luontopolku ja näkötorni

Mökkeillessä Hankasalmella piti toki joku paikallinen reitti käydä kiertämässä ja kohteeksi valikoitui Häähninmäki Hankasalmen ja Konneveden rajalla. Etukäteen tiesin, että paikalla sijaitsee ainakin autiotupa sekä jonkinlainen luontopolku.

Ajoimme Hankasalmelta Säkinmäentielle, jonka varrelta pian bongasimme kyltin, joka opasti Häähnintuvalle. Arvelimme tämän tien vievän perille. Tie päättyi kääntöpaikalle, jossa oli hyvät kartat ja opasteet eri poluille sekä tuvalle, jolle lyhin reitti näytti olevan vain puoli kilometriä. Valitsimme polkuvaihtoehdoista sen pidemmän ja lähdimme syksyiseen sekametsään.

Häähninmäen autiotupa on Lapin autiotupiin verrattain aivan omanlaisensa ja lähellä asutusta tarjoten erinomaiset puitteet luonnossa liikkujille. Tupa on avoin kaikille retkeilijöille, mutta sinne otetaan myös varauksia, joka on hyvä muistaa. Häähnintuvalla voi myös yöpyä.

Parin kilometrin pituinen tuvalle vievä reitti tuli risteykseen, jossa oli jälleen selkeä kartta. Siitä ilmeni, että myös viereisen Iso-Häähnijärven ympäri kulkee reitti palaten takaisin tuvalle päin ja valitsimme tämän kierroksen. Pidempiäkin polkuja alueelta löytyi ja täällä voisi varmasti viettää vaikka koko päivän luonnossa samoillen.

Reitti oli näin syyskuun puolivälissä aika märkä, mutta vedenpitävät kengät jalassa oli hyvä mennä.

Yleensä minun on tapana aina katsoa maastokartasta, minkälaisia polkuja ja reittejä edessä odottaa, mutta jostain syystä nyt en sen tarkemmin ennakkoon paikkaa tutkinut. Eikä olisi tarvinnutkaan, Häähninmäellä oli tosi hyvät opasteet.

Iso-Häähnijärvi oli kaunis ja järven toiselta puolelta huomasimme, että mäen päällähän on näkötorni. Sinne siis! Pian polku alkoi nousuun kallioille ja Häähninmäelle.

Polulla oli kyltti, joka sanoi ”Iso puu”. Siinähän olikin merlkoisen iso mänty.

Mäen päältä löytyi Häähnintupa, jonka pihalla olikin paljon muita retkeilijöitä. Sivummalla oli näkötorni ja sen vierellä rauhaisampi nuotiopaikka, jolle me kävimme. Pian tulille seuraan liittyi perhe.

Näkötorni vaikutti olevan aivan upouusi vaalean uuden puun värisine puitteineen. Ylhäältä olikin hieno maisema metsän ja Iso-Häähnijärven yli. Laskeuduttuamme tornista aloimme tulentekoon ja makkaran paistoon.

Mallaa kiinnostaa makkara

Palasimme parkkipaikalle tuvalta lyhintä polkua eli 500 metriä. Kääntöpaikalla näimme komean hirvenkin, mutta se ei tietysti kameralle tallentunut yhtä hienosti.

Häähninmäki luontopolkuineen ja retkipalveluineen tarjoaa hienot puitteet ulkoilla. Etenkin Häähnintupa sekä sen ympäristössä olevat tulipaikat ovat erinomaisia. Järven kiertävällä lenkillä näkee niin sekametsää, järvi- ja kalliomaisemia kuin hienon näköalan mäen tornista käsin!

Ensilumen tulo kuvina

Talvi tuli oikein kerralla tänne Lappiin ja lunta tuntuu satavan vain lisää. Jaksan edelleen ihmetellä sitä, kuinka nopeasti vuodenajat vaihtuvatkaan täällä ja miten erilaisia aikoja esimerkiksi pelkkä talvi sisältää. Värikäs syksy oli hetkessä ohi kun ensilumi satoi maahan ja pian koittaa kaamos.

Ensimmäinen lumipeite tuli tuntureille jo syyskuun loppupuolella. Nousimme Kiilopäälle ihmettelemään alkavaa talvea ja henkeäsalpaavia maisemia.

Noin kolme viikkoa myöhemmin satoi kunnolla ensilumi ja kävelimme tällä kertaa Kiilopään Poropolun, joka on noin 5,6 kilometrin mittainen ja nousee Ahopään tunturin alarinteeseen lähtien Kiilopään pihasta.

Lunta oli tupruttanut oikein mukavasti ja hiljalleen jäätyvät joet ja maa olivat kauniita.

Lunta satoi ja taivas oli hyvin pilvessä, joten kovin pitkälle kantavia maisemia ei ollut, mutta pilvisessä tunturissa on myös oma viehätyksensä.

Pitihän se myös täällä Tankavaarassa käydä katsomassa, miltä luminen maisema oikein näyttää ja suunnattiin tässä yksi päivä ruokkimaan kuukkeleita parin kilometrin päähän Hopiaojan nuotiopaikalle. Tämä on takuu varma kuukkelien bongauspaikka, jos niihin ei törmää jo Tankavaaran pihapiirissä.

Pikkuystävistä on tullut jo melko rohkeita ja röyhkeitäkin. Jos kädestä loppuu herkut saattaa nokka nykäistä sormesta, että mikä maksaa!

Täällä eletään nyt hiljaiseloa ennen joulusesongin alkua ja minullakin koittaa pieni loma ennen kiireitä. Lähden matkalle minulle aivan uuteen maailmankolkkaan, mutta siitä lisää myöhemmin jahka olen selvinnyt takaisin kotiin. Hyvää syksyä (tai jo alkanutta talvea) kaikille!

Matka Pielpajärven erämaakirkolle Inarijärven kauniissa maisemissa

Keskellä Inarijärven tiettömiä maastoja sijaitsee pieni puinen vanha kirkko noin kymmenen kilometrin päässä Inarin keskustasta. Kyseessä on Pielpajärven erämaakirkko, joka on yksi Ylä-Lapin vanhimmista rakennuksista.

Sain isäni vieraaksi tänne Lappiin ja lähdettiin retkelle Inariin etsimään kyseistä kirkkoa. Reitti Pielpajärven erämaakirkolle lähtee Saamelaismuseo Siidan takaa kääntyvän tien varresta. Tältä tieltä on suuntaansa noin 4,5 kilometrin matka. Vaihtoehtoisesti kesäisin voi hypätä pois Inarijärven risteilylautasta Pielpavuonossa, jossa lautta pysähtyy pyydettäessä ja taittaa reilun kahden kilometrin matkan. Talvella kirkolle pääsee talvireittiä pitkin.

Inarijärven risteilystä ja vierailusta Ukonkivelle voit lukea täällä.

Kuva: Mauno Ryytty

Ympäristö metsissä on kivikkoinen, mutta maisemat ainutlaatuisen kauniita. Pienet metsäjärvet ja kivien lomassa soliseva vesi kutsuvat pysähtymään ja nauttimaan luonnon kauneudesta. Kiviä oli aivan loputtomasti ja jotkut niistä valtavia jättiläismäisiä siirtolohkareita, joiden juurella lymyili mielenkiintoisen näköisiä luolia.

Ihastuin Inarijärven maisemiin niin kovasti, että tahdon tulla samalle polulle vielä uudestaan ihastelemaan luontoa ja vesistöjä. Vesi on täällä ihan uskomattoman kirkasta enkä malta odottaa ensi kesää, että voi käydä pulahtamassa näissä vesissä.

Kuva: Mauno Ryytty
Kuva: Mauno Ryytty

Nelisen kilometriä kuljettua tulimme vanhan tuvan pihaan, jonka takana häämötti peltoaukeama, joka tuntui erikoiselta näyltä erämaan keskellä. Melkein odotti näkevänsä jonkinlaisen tien maisemassa, mutta paikka todella on keskellä ei mitään. Aluetta ympäröi tunturikoivikko ja rannasta aukesi maisema Isolle Pielpajärvelle, joka liplatti tuulessa kylmän näköisenä.

Hyvin kivisen pellon toisella laidalla näkyi pikkuruinen punertava rakennus, joka osoittautui etsimäksemme erämaakirkoksi. Kirkko oli piskuinen, mutta kaunis puurakennus. Vilkuilin ympärille etsien hautausmaata kirkon ympäristöstä, mutta sitä ei ollut. Myöhemmin selvisi, että aikoinaan vainajat oli totuttu hautaamaan saariin Inarissa ja kirkko toimitti jumalanpalvelusten virkaa.

Puinen kirkko on rakennettu vuonna 1760 entisen 1600 -luvulla tehdyn paikalleen lahonneen kirkon tilalle. Pielpäjärvi toimi muinoin talvikylänä inarilaisille ja oli kaupankäynnin ja markkinoiden keskittymä. Ilmeisesti nykyäänkin kirkko on vielä toiminnassa satunnaisin jumalanpalveluksin sekä hääkirkkona.

Kuva: Mauno Ryytty

Vaikka ruska on jo suurelta osin ohi täällä Lapissa oli metsässä hyvin kaunista. Aamun ohut kuura suli nopeaan, mutta alkumatkasta etenkin oli hienon näköistä kun aurinkokin näyttäytyi pilviverhon takaa. Talven tuloon ei ole enää pitkälti.

Auringonlaskun aikaan Riestovaaralla – tuntematon näköalapaikka aivan nelostien varressa

Nattaset kohoavat tunnistettavina terävähuippuisina tuntureina Sompion Luonnonpuistossa ja näkyvät Urho Kekkosen kansallispuistoon useallekin kukkulalle etenkin Saariselän alueella. Näinpä ne myös pikkuruisina siluetteina Hammastunturin erämaassakin reissullani Ivalojoen Kultalaan.

Löysin jokunen aika sitten uuden paikan, ja tällä kertaa Nattaset näkyivätkin aivan läheltä. Minulle selvisi myös tälle näköalapaikalle noustuani, että Pyhä-Nattanen ei olekaan ainut paikka, jossa voi ihastella toori-kivimuodostelmia!

Kävimme Rinkkaputki -blogista tutun Annen ja Möykky-koiran kanssa syksyllä tutustumassa muuan vaaraan, joka nelostiellekin paikoin näkyy Vuotson kylän kohdilla ja mielessä on aiemminkin käynyt tehdä retki tutkimaan paikkaa.

Riestovaara on mastohuippuinen melko korkea vaara Vuotson kylässä. Kylän keskustan eteläpuolelta lähtee Riestonvaarantie, joka johtaa oikeaan suuntaan. Tieltä kääntyy vaaran huipulle nouseva huoltotie, jonka alkupäässä on puomi, joka tosin on ollut jo pitkän aikaa ylhäällä mahdollistaen kulun. Talvella tietä ei taideta aurata, joten silloin edessä on jyrkkä nousu lumikengillä.

Maisemat avautuivat upeina seuraavalle Pahtavaaralle, jonka laella näytti pönöttävän myös jonkinlaisia kivipatsaita. Kartasta tutkailtuna näyttää tuonne seuraavalle vaaralle kulkevan polku, ja tuo paikka pitää ehdottomasti myös käydä tarkistamassa.

Nattaset näyttäytyivät koillisessa lähempänä kuin olen niitä koskaan maisemasta saanut ihailla. Ne olivat myös aivan eri muotoisia kun niitä katsoi ikään kuin ”väärältä” puolen. Erikoisuutena Riestovaaralla oli Pyhä-Nattaselta tutut toorit, eli kummalliset kivimuodostelmat, jotka täällä Riestovaaralla olivat paljon kesyttömämmän ja villimmän näköisiä.

Syksyinen maa oli täynnä herkullisia marjoja, joita popsittiin evästauolla ja ihailtiin samalla avautuvaa maisemaa. Meillä oli upea ilta, kun auringonlasku näytti kaikki hienot värinsä.

Mielessä kävi, että tämä Riestovaara voisi olla upea paikka ihailla revontulia, sillä maisema avautuu hienosti juurikin pohjoiseen. Talvella täytyy ottaa huomioon iso masto ja sieltä mahdollisesti putoava jää, mutta revontulikausihan alkaa jo hyvinkin syyskuussa, jolloin on vielä aikaa kunnon talveen.